Suomalaisten kannattaisi apinoida Natsi-Saksan armeijaa

Share on twitter
Share on linkedin
Share on facebook
Share on whatsapp
Jari Parantainen
Jari Parantainen
Autan insinöörejä tuotteistamaan osaamisensa helposti ostettaviksi palvelupaketeiksi. Olen Suomen kokenein tuotteistaja. Palkittu Pölli tästä -blogi & bisneskirjoja. ✆ 050 5229 529

Hallituksen aktiivimalli kauhistuttaa. On se niin väärin, että työttömyyteensä tottuneen sosiaalipummin päivärytmi uhkaa muuttua.

Älämölö kumpuaa ongelmasta, joka jäkittää tiukasti yhteiskuntamme ytimessä.

Meille on opetettu lapsesta saakka, että hyvä elämä tarkoittaa sitä samaa vuodesta toiseen. Vain etelänmatka, anopin kuolema tai jokin vappumainen ryyppyjuhla saa rikkoa arkirutiinit.

Tästä on seurannut se, että suomalainen on mieluummin onneton kuin epävarma. Paskapomoakin sietää vaikka vuosikausia, jos vaihtoehtona olisi arvaamaton tulevaisuus.

Demaritaustaisen vaihtelunestoviranomaisen tulisikin ilmoittaa mahdollisista päivärutiinin poikkeamista hellävaraisesti, mieluiten ainakin pari vuotta etukäteen. Muuten tulee ärrimurri ja möksähdys.

Jorina rakenteellisesta ongelmasta on yleensä vain naamioitua kohtalonuskoa: ”Kun en itse viitsi voi vaikuttaa tähän asiaan, sen täytyy olla rakenteellinen ongelma.”

Puhuja siis yrittää vierittää vastuunsa jonkin ulkopuolisen äiskän tai iskän syliin. Suuri osa suomalaisista näyttää esimerkiksi uskovan sitkeästi, että on lopulta on jotenkin valtion tehtävä lähettää sopivasti pätäkkää kunkin käyttötilille.

Mutta tässä tapauksessa uskon, että ongelma tosiaan on rakenteellinen. Siihen voisi vaikuttaa, jos halua löytyisi.

Helmuth von Moltke (1800–1891) oli taitava preussilainen sotamarsalkka. Hän voitti monta sotaa tanskalaisia, itävältalaisia ja ranskalaisia vastaan 1800-luvun jälkipuoliskon aikana. Niiden tuloksena Saksasta muodostui yhtenäinen kansallisvaltio ja keisarikunta vuonna 1871.

Moltken (ja kuuluisan kenraalin Carl von Clausewitzin) opit muokkasivat Saksan armeijan sellaiseksi kuin se oli maailmansotien aikana.

Mutta Moltke ei ollut mikään Napoleon. Hän ei uskonut pätkääkään siihen, että armeijaa voisi johtaa samalla tavalla suunnitelmallisesti kuin pelaisi shakkia.

Sen sijaan Preussin armeija arvosti epävarmuutta. Sotilas ei saanut koskaan täysin luottaa suunnitelmiinsa. Hänen täytyi osata improvisoida. Näkökulmasta on vuosien mittaan jalostunut tuttu hokema:

”Yksikään suunnitelma ei selviä kontaktista vihollisen kanssa.”

Niinpä saksalainen sotilas koulutettiin käyttämään omia aivojaan. Hänen täytyi osata ajatella kriittisesti. Erimielisyys ei ollut vain sallittua, kouluttajat edellyttivät sitä. Jokaisen upseerin (ja jopa yksittäisen sotamiehen) kuului heittäytyä tarvittaessa poikkiteloin, oli vastassa millainen tappi tahansa.

Muiden maiden armeijat harjoittivat sotilaitaan aivan toiseen tapaan.

Esimerkiksi Yhdysvalloissa kouluttaja kertoi ensin ongelman ja sitten malliratkaisun. Oppilaiden tuli opetella neuvot ulkoa ja nyökytellä. Ajattelu oli kielletty.

Saksalaisten periaate ei ollut pelkkää teoreettista höpinää.

Vuonna 1758 Preussin kuningas Fredrik II Suuri (1712–1786) taisteli Venäjää vastaan Zorndorfissa. Hän lähetti kuriirin kiikuttamaan hyökkäyskäskyä nuorimmalle kenraalilleen, joka oli nimeltään Friedrich Wilhelm von Seydlitz (1721–1773).

Seydlitz kieltäytyi tottelemasta. Hänen mielestään aika ei ollut oikea. Hän olisi vain uhrannut sotilaitaan turhaan.

Pian lähetti toi kuninkaalta saman ukaasin uudelleen. Jälleen kenraali hangoitteli vastaan.

Kolmannella kerralla viesti oli jo kohtalaisen napakka: jos niskuroiva komentaja ei heti hyökkäisi, kuningas leikkaisi häneltä pään irti.

Kenraali lähetti kuriirin takaisin jälleen kerran:

”Kerro kuninkaalle, että hän saa pääni heti tämän taistelun jälkeen. Mutta siihen saakka käytän sitä itse.”

Seydlitz hyökkäsi, kun aika oli hänen mielestään sopiva. Voittohan siitä tuli. Kuningas onnitteli. Kenraali sai pitää kaalinsa.

Sama tyyli vaikutti Wermachtin johtamiseen myös maailmansotien aikana. Strategia oli tietysti kenraalien vastuulla. Mutta taistelutoimissa sotilaille kerrottiin vain tavoite, kuten että ”valloittakaa tuo silta”.

Mutta miten se silta pitäisi valloittaa?

No sepä se, upseerit tai heidän alaisensa päättivät keinot itse. Näin joukot eivät hyytyneet odottelemaan pikkutarkkoja ohjeita pomoiltaan. Suunnitelmat muuttuivat tarpeen mukaan.

Tämä kaikki tietysti poikkeaa täysin yleisestä mielikuvasta. Olemme kaikki nähneet mustavalkoisista filmeistä saksalaisten sotilaiden kellontarkkaa paraatimarssia. Yksilöt sulautuivat aivottomalta vaikuttavaksi koneistoksi ja tykinruoaksi.

Harva tulee ajatelleeksi, etteivät natsit perustaneet mitään omaa armeijaansa. He perivät Wermachtin valmiina pakettina, jolla oli jo pitkät perinteet ja testatut käytännöt.

Vuosisatoja hiotun sotilaiden johtamismallin ansiosta Hitler pystyi valloittamaan suurimman osan Euroopasta ja pitämään sitä pihdeissään vuosia, vaikka vihollinen oli aivan ylivoimainen.

Itse asiassa vainoharhainen Hitler alkoi huumepöllyissään sekaantua armeijan johtamiseen yhä enemmän sodan loppuvaiheissa. Mikromanageerauksella oli hintansa.

Kun liittoutuneet nousivat maihin Normandiassa, Hitler veteli sikeitä. Hän heräsi ja antoi saksalaisten panssarivaunuille hyökkäysluvan vasta neljä tuntia myöhemmin.

Se historiasta. Mutta eikö Suomi koulutakin kansalaistaan avuttomia sohvaperunoita lapsesta saakka? Hyvää tarkoittavat demaritädit ja -sedät yrittävät poistaa nuorten elämästä kaikki yllätykset parhaansa mukaan.

Koululainen raahautuu joka päivä samaan paikkaan samaan aikaan. Siellä hän tapaa aina samat naamat. Hän pakertaa etukäteen suunnitellun aikataulun mukaisesti samoja aineita samalla tavalla vuodesta toiseen.

Koulun jälkeen on vuorossa tiukasti aikataulutettu ja formatoitu lätkätreeni. Samat treenikuviot, samat pelikaverit, sama osoite ja aikataulu.

Tuloksena on paskahalvaus, joka näkyy viimeistään siinä vaiheessa, kun nuoren pitäisi valita opiskelupaikkansa. Voihan nimittäin olla, ettei kutsumusammatti löydykään juuri humanistisesta tiedekunnasta. Sellainen ei käy pelkurin mielessäkään, että suunnitelmia voi ja täytyy aina muuttaa tilanteen mukaan.

Mielestäni hallituksen aktiivimallin tuottama vastarinta on suoraa seurausta meihin kaikkiin iskostetusta uskosta ja illuusiosta, että hyvä elämä on muka jotenkin ennustettavaa. Se on tietoisesti meille opetettua avuttomuutta.

Suomalaiset lapset pitäisi harjoittaa kohtaamaan yllätyksiä joka päivä jo päiväkodista saakka.

Lähde: Superforecasting: The Art & Science of Prediction, Philip Tetlock & Dan Gardner 2015

Palvelun tuotteistaminen opas, Jari Parantainen
Palvelun tuotteistaminen -käsikirja
Tämä e-kirja neuvoo, miten tuotteistat insinöörisi osaamisen helposti ostettavaksi sisäänheittopaketiksi.
Maksuton

29 kommenttia

  1. Erinomainen postaus!
    Eikä tuo Suomessa jää kouluun, kyllähän valtion räikeimmässä epätasa-arvoa vaalivassa insituutissa eli SA-intissä opetetaan vastaavasti että fiksuus on siellä hierarkian ylimmällä tasoilla. JA niinhän se voi ollakin, mutta tekee kyllä organisaatiosta kovin haavoittuvaisen.

    Johtajan lähtökohtana olisi määritellä tavoite, ei välttämättä keinoja siihen miten tavoite saavutetaan. Suomen armeijassa painotetaan keinoja, joista sotilas EI MISSÄÄN nimessä saa poiketa, ainakaan ilman johtajan lupaa.

    Ainoa vaan että II Maailmansodassa ensimmäisenä murtuivat kapiaiset. Maatilojen perusjampat olivat todistetusti parempaa johtaja-ainesta ja osasivat toimia kentällä järkevästi. (Vrt. rätei ja lumppui)

    1. Lueskelin hiljattain kirjan yhdysvaltalaisesta ydinsukellusveneen kapteenista, joka pani paattinsa johtamiskuviot uuteen uskoon.

      Vaikka varmaan USA:n armeija on varmaan muuttanut kuvioitaan saksalaisten mallin mukaan jo aikoja sitten, ainakin laivastossa näytti pyörivän edelleen varsin perinteinen meininki.

      Kirjassa kuvattu uusi johtamismalli perustui juuri siihen, että lopulta kapteeni ei enää käskenyt paljon mitään koskaan. Hän vain (useimmiten aina) hyväksyi sen, mitä hänen upseerinsa ilmoittivat seuraavaksi tekevänsä.

      Täytyy palata tuohon(kin) kirjaan toisessa yhteydessä, se oli loppujen lopuksi aika kiinnostava pläjäys.

  2. Itse asiassa tuo kouluesimerkki ei enää päde. Nykyisin uuden opetussuunnitelman mukainen opetus ainakin siihen kykenevissä kouluissa päihittää työelämän mennen tullen.

    Olen seurannut ihan äimänä alakoululaisen projekteja, oppimismetodeja ja positiivista psykologiaa ja itsearviointia. Suurin osa työpaikoista elää ihan kivikautta tuohon nähden. Jos hedelmät kantavat yliopistoon ja työelämään, niin ollaan kaipaamallasi kolmannen valtakunnan tiellä!

    1. Parempaan suuntaan on ehdottomasti menty!

      Kuulen edelleen ihmisten usein sönkkäävän, että koulussa pitäisi esimerkiksi opettaa enemmän esiintymistaitoja. Voi pyhät pyssyt, vekarathan esiintyvät nykyään harva se päivä!

      Mutta vaikkapa luokan (tai koulun) vaihtaminen on operaatio, jolta oppilaita yritetään suojella viimeiseen asti. Se olisi todellista yllätysharjoitusta, että luokat sekoitettaisiin ennalta ilmoittamatta vähän väliä.

      Ehkä lapset pitäisi totuttaa myös vaihtamaan paikkakuntaa esimerkiksi kolmen vuoden välein. Eivät sitten aikuisina jumittaisi jossain korvessa työttömyyskorvausta nostamassa.

      1. Seuraan asiaa vain sivusta, mutta taidat olla oikeassa.

        Jos saan arvata, esimerkiksi projektihommat etenevät ihan samalla tavalla kuin työpaikoillakin.

        Kunkin ryhmän fiksuin / ahkerin / tunnollisin tekee hommat. Muut lähinnä lorvivat ja seuraavat sivusta.

    2. Jari: Koululaisia sekoitellaan nykyisin aika paljon luokkien kesken, myös eri ikäisten.

      Itse en usko siihen, että jatkuva hämmentäminen ilman mitään vakiintunutta mitenkään opettaisi toimimaan fiksusti, Esim. mainitsemasi sukellusvene toimii kahdella miehistöllä, eikä kahden miehistön sekoittelussa nähdä mitään lisäarvoa, saati että miehistöjä siirreltäsiin veneestä toiseen.

      Parhaiten muutokseen kykenee vastamaan sellainen yritys, jolla hyvä valikoima sovellettavia työkaluja, mutta toimintaa ei kuitenkaan ole jäykistetty yhdeksi rautakangeksi.

      1. No, sehän on aika tehokas tapa ottaa koululaiselta luulot pois niin, että hänet lähetetään tunniksi tai pariksi pykälää vanhempien oppilaiden luokkaan. Paluupostissa tulee yleensä aika nöyrää porukkaa.

        Toisaalta tietysti tulokkaiden kummikuviot vanhempien oppilaiden kanssa on sitten toinen juttu. Siitä ei liene oppilaillakaan muuta kuin hyvää sanomista.

        Joka tapauksessa saksalaiset sotilaat harjoittelivat yllätyksiä – ja niin tekevät muutkin sotilaat nykyisin. Sehän ei ole helppoa, koska yllärit johtavat helposti onnettomuuksiin. Silti se ilmeisesti kannattaa.

        Etkö usko, että siedätyshoito tuottaisi tuloksia?

    3. Jari: en usko shokkihoitoon. On ihan eri asia _sietää_ mitä tahansa muutosta kuin toimia tehokkaasti siinä muutoksessa. Tehokas toiminta vaatii, että taskusta löytyy sovellettavia toimintamalleja ja ympäriltä kavreita, joiden kanssa toimia.

      Tuoreiden tiimitutkimusten mukaan turvallisuus on merkittävä tekijä tiimien tuloksenteossa. Jos tiimi luottaa toisiinsa, niin toiminta on riskineutraalia, eli odotusarvoltaan parempaa kuin vastaavantasoisella riskiaversiivisella tiimilla. Luottamus taas vaatii jotain muuta kuin 5 toisilleen ventovierasta eri mantereilta neukkariin. Roomalaisista lähtien armeijojen pienimmät yksiköt ovat nukkuneet yhdessä.

      Kyky toimia muutoksessa on hyvä juttu. Tarkoitushakuiset hämmentäjät taas harvemmin tekevät kestävää tulosta.

      1. Varmasti olisi kiva, jos olisi turvallista ja tuttuja tukena.

        Mutta jos nyt pitäisi harjoittaa ihmisiä toimimaan nimenomaan ilman valmista toimintamallia ja tukiverkkoja? Mitä siihen ehdottaisit?

    4. Jari: Ei ihminen voi toimia ilman tehokkaasti toimintamalleja ja turvaverkostoa. Jos joutuu työttömäksi ja puoliso sanoo ottavansa avioeron, ellei toinen välittömästi ryhdy menestyväksi yrittäjäksi täysin vieraalla alalla, niin ei siinä mitään menestystä ole luvassa. Jos taas puoliso sanoo, että yritä parhaasi käyttäen urallasi hankkaasi osaamista, niin asia on ihan eri.

      Ihmiset ovat riskiaversiivia, eli he valitsevat yhteiskunnan vinkkelistä yleensä liian turvallisen vaihtoehdon, joka tuottaa optimia pienemmän odotusarvon. Yhteiskunnan kannattaisi siis pyrkiä tekemään ihmisistä riskineutraalimpia. Tuon toteuttaminen on aika haastava juttu ja vaatii irtautumista vallalla olevasta ’kurjuuden tukemisesta’.

      Ehkä meillä on eri käsitys valmiista toimintamalleista? Suurin osa yrityksistä ei esim. tiedä, miksi ne toimivat kuten toimivat. Toimintamallit ovat vain kehittyneet ajan saatossa ja ne koetaan hyviksi, koska ’näin on aina tehty’. Sellaiset yritykset, jotka tietävät mitä toimintamalleja niillä on ja miksi, osaavat tarvittaessa muuttaa oikeita osia toimintamelleistaan. Sama pätee tiimeihin ja yksilöihin. Ei Toyotan tuotantolinjalla pistetä kaikkea uusiksi vain koska jotain pitää muuttaa.

      1. Pallopeleissä, esim. tenniksessä on havaittu että mitä useammin rytmiä muuttaa, sitä todennäköisemmin pelaaja häviää.

        Sitkeä samaa rutiinia toistava siis todistetusti pärjää paremmin urheilussa

        1. Olen vastaavasti sitä mieltä, että usein sitkeät junnaajayrittäjät pärjäävät. He jaksavat toistaa samaa suoritusta jopa vuosikymmeniä.

          Entä jos sitkeä raataja saa jonain päivänä firmansa myydyksi?

          Yksikään kateellisista taivastelijoista ei itse olisi ikinä sietänyt vastaavaa määrää arkea, rutiineja ja toistoja.

      2. Tietenkin yritysten toimintamallit vaikuttavat ihmisten tuottavuuteen. Mutta emmekö nyt puhu siitä, miten ihmiset saataisiin tarttumaan toimeen silloin, kun työpaikka on jo mennyt alta? Ei siis ole enää mitään yritystä, joka pitäisi tästä poloisesta huolta.

        Jotenkin en haluaisi uskoa, että ihmisen epämukavuuden sietokykyä ei voisi harjoittaa.

        Esimerkiksi jos joku on selvinnyt syövästä, sodasta tai tsunamista, hänestä muiden ihmisten ensimmäisen maailman rutinat saattavat vaikuttaa aivan naurettavilta. Toisin sanottuna aiemmat kokemukset tuntuisivat koulivan ihmistä niin, ettei hän ihan vähästä hätkähdä.

        Lisäksi jos lähteeseeni on uskomista, saksalaiset sotilaat oppivat elämään epävarmoissa tilanteissa paremmin kuin vaikkapa yhdysvaltalaiset samaan aikaan.

    5. Jari: ihmiset saa todistetusti takaisin töihin pienentämällä tukia. On ihan turha pohtia mitään muuta, jos tuet mahdollistavat riittävän mukavan elämän.

      1. Tästä olemme ilman muuta samaa mieltä. Ihmiset osaavat kyllä arvioida hyvin tarkasti, mikä kannattaa.

        Nykyisin kannattaa tehdä jotain muuta kuin palkkatöitä. Eikä se tietenkään ole yksilöiden vika. Sellaisen systeemin me olemme heille rakentaneet.

  3. Muutos tosiaan tuntuu aina vain olevan kauhea mörkö Suomessa. Kunnon kriisin poikanen ja muutoksen myrskythän ovat suuri mahdollisuus. Ju-jutsun opein turvallisinta on menneä hyökkääjän lähelle kuin paeta. Mitä jos tekisit samoin minkä tahansa muutoksen edessä? Syöksyisit tuulispäänä päin muutosta. Siellä piilee hienoja mahdollisuuksia, kun pitää mielen avoinna.

    1. Ikävä kyllä ammattiliitot ja monet puolueet tietysti perustavat bisneksensä juuri siihen uskotteluun, että heidän jäsenensä ovat muutoksilta turvassa.

      Todellisuudessa sekin on tietysti illuusiota. Jos jokin bisnes luisuu ojaan, sille ei liitto mahda mitään. Kansanedustajista tai ministereistä nyt puhumattakaan.

    2. Suomessa ainakin tuntuu välillä siltä että pieniä muutoksia ei yleensä tehdä vaan odotetaan että ne kasautuvat kunnes tulee iso pommi tai jytky. Suomalaiset ovat kyllä ihan hyvin sen ison pommin jäljiltä osanneet tehdä muutoksen kun on ollut pakko. Yksi Ruotsissa toimiva suomalainen proffa sanoikin että sijoittaa aina Suomeen kun Suomea kohtaa iso kriisi koska suomalaisilla on hyvä track record niistä selviämisessä.

      On kyse sitten 90-luvun lamasta (no okei, tässä tehtiin ehkä liiankin iso rakenteellinen muutos kerralla), tuoreemmasta pankkikriisistä tai Nokian kriisistä niin tuntuu että jostain käsittämättömästä syystä pitää aina odottaa sitä maailmanromahdusta ennen kuin kyetään tekemään tarvittavat jutut ja päätökset, usein kovatkin sellaiset.

      Sitähän tämä koko aktiivimalli lopulta osoittaa. Sitä hinkataan niin kauan kuin se on mahdollista tai siihen asti kunnes iso romahdus jolloin jotain on pakko tehdä, koittaa. Vaikka myönnetään niin olisihan vaikkapa kansalaispalkkaan siirtyminen nyt melko radikaali teko (tällöin ei ainakaan aktiivimallia tarvittaisi). Se ei tarkoita silti sitä etteikö voisi olla kivuttomampaa tehdä nyt kuin odottaa hidasta kuolemaa.

      Ovatko suomalaiset tosiaan niin paksukalloisia että aina pitää mennä vaikeimman kautta? Ainakin itsestä tuntuu että suomalaiset eivät itseään kovin helpolla ainakaan päästä, ainakaan lopulta.

      1. Juuri tästä syystä ikävöin vanhoja hyviä aikoja. Onkohan meillä ollut enää 1990-luvun jälkeen hallituksia, jotka olisivat pystyneet mihinkään muuhun kuin näpertelyyn?

        Toisaalta jos saan arvata, ilmastomuutos etenee niin pitkälle, että lopulta maailmanlaajuinen kriisi pakottaa toimimaan. Ei siihen tarvita kuin vanha tuttu yhteismaan ongelma.

        Tarkoitan vain, että osaavat muutkin kuin suomalaiset vetkutella siihen saakka, kunnes on pakko reagoida.

        1. Jep, tuskin Suomi on ainoa vitkasteleva kansakunta, maailman asteikolla varmaan jopa parhaimmistoon kuuluva. Ehkä osaltaan demokratiamalli myös ajaa tähän vitkastelun ongelmaan. Ehkä toteutus ja demokratia pitäisi tietyllä tavalla erottaa toisistaan vahvemmin. Tarvitaan siis demokratia valitsemaan ihmisiä mutta näillä valituilla ihmisillä tulisi olla isompi toimeenpanovalta.

          Toisaalta ongelmallinen malli koska hyvin toimeenpanevat eivät välttämättä miellytä isoa osaa äänestäjistä. Eli malli ajaa siihen että enemmistön malli jopa ajaa heikkoon toimeenpanovaltaan. Eli jos pikkupaikkakunnalla 80% on eläkeläisiä ja he ajavat vahvasti heidän etujaan, voi lapsiperheet jäädä kärsijöiksi. Jos lapsiperheet jäävät pois niin kunta lakkaa ennen pitkää olemasta.

          1. Osuva linkki ja termi tuo vetokratia. Käytännössä Suomessa lopulta pikkupuolueet (KD, Siniset, RKP, Vasemmistoliitto) voivat käyttää melko merkittävää valtaa niiden demokraattisesti annettuun valtaan nähden koska systeemi ajaa siihen. Eli RKP voi tehdä kielikysymyksestä niin ison että RKP voi käytännössä sanella meneekö joku iso päätös maaliin vai ei.

  4. kukaan tervejärkinen ihminen ei voi ajatella, että tulevaisuuden yhteiskunta voisi perustua työhön ja kilpailuun. Siitä pitää huolen tekniikan kehitys.

    Ajatus yhteiskunnasta, joka perustuu kilpailuun, on täysin absurdi. Kysymys on vain ajasta. Automaatio ja tekoälyn kehitys tulee pitämään huolen siitä, että ihmisestä tulee turha.

    Sitä en tiedä, tapahtuuko se 30, 50, 100 vai 500 vuoden päästä, mutta varmaa on, että tulevaisuudessa työtä on kaikille ainoastaan, jos työstä tehdään itseisarvo eikä pyritä tehokkuuteen.

    1. Tietenkin tulevaisuus perustuu kilpailuun. Ei automaation tuoma tehostuminen muuta tuota. Vaikka kaikki materia olisi ilmaista tekoälyn ja automaation ansiosta, niin silti esim. ihmisten taitojen arvostuksessa käytäisiin kilpailua. Kilpailua käytäisiin, koska yksilöt kokisivat muiden ihmisten arvostuksen kilpailun arvoisena.

      Vai miten ajattelit, että yksilö kokisi saavuttavansa arvostuksen ja itsensä toteuttamisen tarpeet tulevaisuudessa?

      1. Näin se on, että ihmiset arvostavat voittajia. Se näkyy arjessamme monin tavoin. Valitsemme voittajat päättämään asioistamme. Kilpaurheilijat ovat sankareita. Kilpailu parhaista asuinpaikoista, puolisoista ja monista muista asioista tuskin on katoamassa mihinkään.

  5. En allekirjoita mitään mitä puhuit aktiivimallista, tai mitä kommenteissa oli ay-liikkeestä. Mielestäni positiivisella kannustamisella päästään parempiin tuloksiin kuin selkäsaunalla. Tämä hallitus ei myöskään harkitse vaihteohtoja joissa sijoitetaan euro ja saadaan tai säästetään kaksi euroa. Tämä hallitus vain leikkaa. Ay-liike puolestaan on syystä muodostunut ja on turvannut sen että Suomessa ei ole Isännät ja orjat kahtiajako kansan keskuudessa. Mutta se siitä.

    Pidin erityisesti tuosta historia kohdasta. Näen silmissäni jo esimerkkejä entisistä työpaikoistani joissa oli johtamistapana ”Tee mitä minä sanon” tai ”Tässä on tavoite”. Pidän jälkimmäistä erittäin hyvänä versiona. Ehkä juuri tästä syystä suorastaan vihasin asepalvelusta, ajattelu siellä oli kielletty. Tuo johtamistapa myös helpottaa suuresti ylimmän pomon tehtäviä. Tämän tekstin lukeminen selkiytti myös ajatuksiani missä positiossa haluan itse itseni tulevaisuudessa nähdä työelämässä.

    1. Meidän ei tarvitse olla samaa mieltä aktiivimallista tai ay-liikkeestä.

      Senkin uskon, että on jossain määrin hyvä, että osa porukasta haraa aina vastaan. Muutosvastarinta on luultavasti evoluution tulosta. Siitä on siis heimolle hyötyä. Tai on ainakin ollut joskus muinoin.

      Mutta onko nyt Suomessa päästy siihen, että kansalaisten muutospelko on jo kokonaisuuden kannalta haitallista? Ei liene kovin realistista olettaa, että yhteiskunta voisi olla koskaan sellainen, että valtio voisi tehdä vain kaikkien kannalta kivoja päätöksiä.

      Olisiko sittenkin parempi, että meitä koulittaisiin jo lapsesta saakka rakastamaan – tai edes sietämään – epävarmuutta ja yllätyksiä?

      Ainakin Saksan armeijan esimerkin perusteella se olisi mahdollinen tavoite.

    2. Kim: Ay-liike tasaa yritysten yritysten ja työntekijöiden välistä epäsuhtaa nuvotteluvoimallaan. Ay-liike tehostaa näin markkinoiden toimintaa. Suomessa on vain menty liian pitkälle, ja meidän työmarkkinamme ovat maailman jäykimmästä päästä. Jäykkyyttä vähentämällä saataisiin työapaikat ja tekijät kohtaamaan tehokkaammin.

      Aktiivimallin vaihtoehtona on tukien vähentäminen. Eihän ketään tarvitsisi aktivoida, jos yhteiskunta ei maksaisi pennin jeniä. Toki ammattiliitot voisivat silti tarjota jäsenilleen jäsenmaksuilla katettavan ansiosidonnaisen työttömyyskorvauksen.

      Mitäs sanot, osallistuisitko omilla rahoillasi järjestelyyn, jossa maksaisit isoa jäsenmaksua liitolle ja työttömiksi jääneet liittolaisesi voisivat sitten saada sinun maksamaasi ansiosidonnaista 500 päivää?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Aiheeseen liittyvät muut kirjoitukset

Vesihana solmussa
Jari Parantainen

Tieteilijät vinkuvat kuin viljelijät

Tunnustan, etten ymmärrä tieteellisestä julkaisutoiminnasta tuon taivaallista. Mutta se saattaa olla pelkästään hyvä asia. Nimittäin tieteilijöille aihe saattaa olla liiankin läheinen. Ainakin sellainen vaikutelma syntyy,

MItkä ovat delegoinnin 12 vaihetta?
Jari Parantainen

Mitkä ovat delegoinnin 12 vaihetta?

Delegoinnissa on 12 vaihetta, joista suurin osa unohtuu aina. Asiantuntija harkitsisi ylennystään toisenkin kerran, jos hän ymmärtäisi, että suurin osa hänen päivistään kuluu sitten delegointitöissä.

Palvelun tuotteistaminen opas, Jari Parantainen

Palvelun tuotteistaminen

Pakerratko insinöörien esimiehenä?

Tämä yli 100-sivuinen e-kirja neuvoo vaihe vaiheelta, miten puserrat asiantuntijoittesi osaamisesta enemmän kate-euroja tuotteistamisen keinoin.

Teoksen vinkit perustuvat Suomen kokeneimman tuotteistajan käytännön kokemuksiin sadoista insinööritalojen tuotteistusprojekteista 17 vuoden aikana.