Tutkimukset vahvistavat jokaiselle tutun arkihavainnon: enemmistön paine on valtava. Mutta voiko lauman tahtoa myötäilevä johtaja menestyä?

Kävin puhumassa seminaarissa, jonka yleisö koostui naisyrittäjistä. Eräs heistä oli sitä mieltä, että Ikean myymälät ovat inhottavia. Tavaratalon läpi on käveltävä loputtoman pitkää, nuolin lattiaan merkittyä reittiä.

Taisin olla tosi epäkohtelias, kun tokaisin, että a) kunnon yrittäjä vähät välittää joistain nuolista ja b) ainakin itse kuljen Ikealla tasan siitä, mistä itseäni sattuu huvittamaan.

Eräässä toisessa tilaisuudessa seurasin, miten yrittäjiksi aikovat menivät loputtoman pitkään ruokajonoon seisomaan, kun kerran juontaja niin käski. Siellä he seisoivat nöyrinä kuin karja teurastamon portilla.

Harva edes yritti tutustua toisiin. Puhumattakaan, että joku olisi joutoaikana markkinoinut palvelujaan muille.

Paitsi yrittäjäehdokkaat, myös ihmiset ovat lampaita. Finnairin lennoilla sama pelleily toistuu joka kerta. Kun kone pysähtyy putken päähän, ainakin 95 prosenttia matkustajista tunkee käytävälle kuin moottorit olisivat tulessa.

Samat epelit kuitenkin joutuvat odottamaan matkalaukkujaan hihnan ääressä vielä vähintään vartin. (Oletko muuten huomannut, mikä merkillinen käytös sitten siinä joukossa saa vallan?)

Vuonna 1996 kuollut tutkija ja psykiatri Solomon E. Asch on osoittanut havainnollisesti, millaisia laumasieluja olemme.

Ryhmä koehenkilöitä sai kuulla, että pian tutkittaisiin heidän visuaalista hahmotuskykyään.

Tehtävä oli yksinkertainen. Ryhmälle näytettiin kolmea eri pituista suoraa viivaa. Jokaiselta osallistujalta kysyttiin erikseen, mikä janoista oli yhtä pitkä neljännen viivan kanssa.

Pituudet poikkesivat toisistaan niin selvästi, ettei tehtävässä todellakaan tarvittu suurennuslasia tai mittaa.

Mutta yksi koehenkilö ei tiennyt, että kaikki muut ryhmän jäsenet olivat palkattuja näyttelijöitä. Kaikkia sumutukseen osallistuvia oli neuvottu vastaamaan samalla tavalla pieleen.

Kun kaikki ryhmän muut jäsenet olivat yksi toisensa jälkeen vastanneet aivan oudosti, tutkimuksen varsinainen uhri oli hämillään. Hän alkoi epäillä itseään. “Ymmärsinkö jotain väärin vai olenko katsonut viivoja väärästä kulmasta?”

Kerta toisensa jälkeen orvoksi mielipiteineen jäänyt päätti, että hänen on parasta myötäillä muuta ryhmää.

Lopulta 75 prosenttia tutkituista vastasi väärin ainakin yhden kerran.

Suomessa sosiaalista painetta on helppo testata vaikkapa aamuruuhkassa.

Olen usein katsellut kotini lähellä kulkevalla ruuhkaisella Suomenojantiellä, miten kymmenet ja kymmenet autoilijat matelevat jonossa pysähtymättä, vaikka suojatielle olisi pyrkimässä pieni koulutyttö tai -poika.

Autoilijoista monet ovat aivan varmasti pienten lasten äitejä ja isiä. Mutta se ei näytä vaikuttavan: “En pysähdy, kun kukaan muukaan ei pysähdy.”

Entä mitä tapahtuu, jos uhmaat kuolemaa ja hyppäät väkipakolla suojatielle? Mihin (toivottavasti) hätäjarrusta kiskaissut autoilija kiinnittää katseensa ensimmäiseksi?

Ei hän sinua mulkoile. Hän vilkuilee hädissään taustapeiliin ja murehtii itseään: “Mitä takanani kiroilevat nyt minusta ajattelevat? Miten minä onneton menin näin pysäyttämään lähimmäisteni sujuvan työmatkan!”*

Sama näkyy yritysjohtajien käytöksessä.

Kopiointi ja toisten peesaaminen on maailman yleisin strategia. Samalla se on yksi surkeimmista.

Parhaat yrittäjät tai johtajat pärjäävät juuri siksi, että he uskaltavat uida vastavirtaan.

Kapinointi ei vielä tietenkään takaa tuloksia. Mutta tuleeko mieleesi yksikin lampaan lailla muiden mukana laahustava määkijä, joka olisi rakentanut todellisen menestysbisneksen?

Voit itse valita, alistutko vai kapinoitko. Mutta jos aiot luoda erottuvan firman tai tuotteen, vaihtoehtoja jää vain yksi.

* Näin takana tulevat todella myös ajattelevat. Kun jälleen kerran pysäytin autoni suojatien eteen, iso karju hyppäsi takanani tulleesta kotterosta ja yritti vetää turpaan. Mutta en anna moisten reaktioiden häiritä. Pysäytän jonon edelleen aina tarvittaessa.

Lähde: SWAY – The Irresistible Pull of Irrational Behavior, Ori Brafman & Rom Brafman 2008