Pari ensimmäistä Noste-iltalentoa on nyt takana. Kaikki kuusitoista vierastamme selvisivät ensilennostaan hienosti.
Värväsimme vapaaehtoisia pilottikokelaitamme paikalle erityisesti siksi, että saisimme viilatuksi palvelumme nopeasti tuotantokuntoon.
Korjattavia yksityiskohtia löytyikin roppakaupalla. Mutta lisäksi meni pieleen kokonaisuus, joka saattaa olla jopa se kaikkein tärkein.
Draaman kaari notkahteli hervottomasti. Se muistutti suorastaan lapamatoa.
Hölmöilin kunnon stubbilaiseen tapaan kolmessa vaiheessa:
1. Vastaanotto meni munilleen
Mikä olisi tärkeämpää kuin ensivaikutelma? Jo siinä vaiheessa tunnelmat joko paranevat tai happanevat. Ikävä kyllä pH rojahti reilusti alle seiskan.
Vieraillamme oli vaikeuksia löytää pysäköintipaikalta Finnair Flight Academyn respaan. Kun he sinne aikanaan osuivat, ovi oli tukevasti lukossa. Koska kello oli melkein kuusi illalla, vastaaottovirkailija oli ampaissut kotiinsa jo ajat sitten.
Kun vieraat oli pelastettu pihalta, hämärässä aulassa ei ollut tarjoiluja – tai mitään muutakaan etukäteen harkittua ohjelmaa. En vain tullut sellaista ajatelleeksi.
2. Seminaariosuus tainnutti
Koska lentosimulaattoriin mahtuu kerralla vain 4 lentäjäoppilasta (opettajan lisäksi), jaoimme kahdeksan vierastamme kahdeksi neljän ryhmäksi.
Kun ykkösnelikko oli lentämässä, toinen kvartetti kuunteli esitystäni aiheesta ”Viisi lentäjän vinkkiä johtajalle”. Sitten vaihdoimme ryhmät ristiin ja toistimme samat ohjelmanumerot.
Järjestys toimi aivan mukavasti sen joukon näkökulmasta, joka lähti vasta lopuksi lentämään. Heillä jännitys nousi loppua kohden.
Mutta voi niitä onnettomia, jotka kävivät ensin lentämässä.
Kuvassa CapMan Oyj:n vanhempi partneri ja teknologiaryhmän johtaja Vesa Walldén kaikkien aikojen ensimmäisellä Noste-iltalennolla (NIL0001 / 16.8.2012). Vesa on juuri laskeutunut isolla MD-11:llä onnistuneesti Hong Kongin lentokentälle. Pilottikokelaamme kuului ryhmään, joka kärsi illan marssijärjestyksestä.
Ryhmä palasi simulaattorista luokkatilaan tukevassa adrenaliinipöllyssä. Sitten heidän olisi pitänyt tuijottaa tunti PowerPoint-esitystä ja kuunnella jorinaani.
Se oli kerta kaikkiaan tekemätön paikka, antikliimaksi suorastaan.
3. Loppu lässähti
Palauteistunnon jälkeen jaoimme todistukset. Vaihe sujui hyvin. Samoin luokkakuvaus.
Jokainen osallistuja sai Noste-iltalennon päätteeksi todistuksen onnistuneesta suorituksestaan.
Mutta sitten tuli taas vaikeuksia. Ulosheittovaiheesta puuttui selvästi jotain oleellista. Moni haahuili ovensuussa hiukan hämmentyneenä. Pitäisikö nyt lähteä kotiin vai mitä?
Ensimmäisen Noste-iltalennon aikana pettivät vain alku, keskikohta ja loppu. Muuten kaikki pelitti.
Toisella iltalennolla (tämän viikon maanantaina) korjasimmekin ohjelmaa keskivaiheilta toimivammaksi. Dumppasimme esitelmät kylmästi. Sen sijaan veimme ryhmän pelonhallintapikakurssille FFA:n turvakoulutushalliin.
Nyt kaikki pysyivät viisituntisen virkeinä. Evakuointiharjoitukset, savusukellukset ja piehtarointi painavien pelastusovien kimpussa sai veren kiertämään.
Tömäkkä elämys ei synny insinöörin keinoin.
Daniel Kahneman kertoo kirjassaan Thinking, Fast and Slow eräästä kokeesta. Ensimmäisessä koejärjestelyssä koehenkilölle tuotettiin paljon kipua 60 sekunnin ajan. Toisessa koejärjestelyssä koehenkilölle tuotettiin paljon kipua 60 sekunnin ajan (eli ensimmäinen koejärjestely toistettiin) ja sen jälkeen hieman vähemmän kipua 30 sekunnin ajan.
Kokeen jälkeen koehenkilöille ilmoitettiin, että he voisivat valita kumpi koejärjestely suoritetaan uudelleen. Enemmistö koehenkilöistä valitsi pidemmän kokeen, riippumatta siitä kummassa järjestyksessä kokeet oli tehty.
Paljastui, että koehenkilöt muistivat pidemmän kokeen paljon miellyttävämpänä, koska sen loppuvaiheessa he kokivat vähemmän kipua kuin lyhyemmän kokeen loppuvaiheessa. Koehenkilöt arvioivat, että he olivat kokeneet pidemmän kokeen huippukohdassa vähemmän kipua kuin lyhyessä kokeessa ja osa jopa arvioi, että 90 sekunnin koe olisi ollut lyhyempi kuin 60 sekunnin koe.
Koejärjestelyä arvioitiin jälkeenpäin lähinnä sen loppuvaiheen tapahtumien perusteella. Alkuvaiheen tapahtumilla ei ollut juurikaan merkitystä muistikuvien kannalta.
Kiitos Ville-Valtteri, mainitsemasi tutkimus on erinomainen esimerkki palvelujen suunnittelijoille.
Myös (lopetus)rituaalit ovat tärkeitä. Vaikkapa seminaari tuntuu lässähtävän lopussa, jos kukaan ei liipaise yleisöä taputtamaan. Toisaalta kaikki alkavat kyllä metelöidä joukon mukana, jos joku ymmärtää olla ensimmäinen.
Aika primitiivistä käytöstä, eikö totta?