Liisa Välikangas on innovaatioiden johtamisen professori Aalto-yliopistossa ja Hankenilla. Kauppalehti julkaisi hänestä monen aukeaman laajuisen haastattelun joulukuun alussa (Optio 5.12.2013).

Innovaatioproffan mukaan on tieteellisesti todistettu, että ihminen keskittyy niukkuuden poistamiseen kaiken muun kustannuksella. Siis jos esimerkiksi nälkä riivaa, ajatukset alkavat pyöriä vain seuraavassa ateriassa.

“Tutkimuksessamme Aallossa sama ongelma näkyi siten, että teollisuusyrityksen johto yli 15 vuoden seurannassa kiinnitti huomiota aina samoihin asioihin. Tämä lähestymistapa on itseriittoinen, näköalaa kaventava ja johtaa ennen pitkää umpikujaan. Tuotetaan siis tavallan itse niukkuutta, eikä pystytä irrottautumaan umpikujasta, johon ajattelu on vienyt.”

Välikankaan kommentti kuvaa aika hyvin sokeutumista, joka iskee jokaiseen jossain vaiheessa. Kun oma bisnes käy liian tutuksi, tiedon taakka rampauttaa aivot.

Professorin seuraava tokaisu oli kuitenkin se, joka todella pysäytti.

“Jos ongelman ratkaisemiseen ei ole resursseja, ollaanko silloin ratkaisemassa väärää ongelmaa?”

Oletan, että Välikangas tarkoitti resursseja aivan konkreettisesti – siis ettei hän päivitellyt (pelkästään) johtajien vaatimattomia hengenlahjoja.

Resurssiongelma näkyy kaikkialla koko ajan:

    1. Isot asiakkaani ovat saneeranneet löysät pois. Kaikki väittävät huhkivansa kuin viimeistä päivää. Monet järkevätkin projektit hyytyvät, koska kukaan ei ehdi tehdä mitään uutta tai ylimääräistä.
    2. Pienissä yrityksissä kapasiteetti on tapissa tietysti aina. Ei-kiireiset työt jäävät asiakasprojektien jalkoihin. Tuotekehitys saa odottaa, markkinoinnista puhumattakaan.
    3. Julkisella puolella on kuulemma mahdotonta tehostaa töitä. Byrokratia on tullut valmiiksi. Tosin kulut kasvavat vuodesta toiseen.
    4. Kotona vasta tiukkaa onkin. Työt ja velvollisuudet nakertavat hyvää tv:n katseluaikaa niin, ettei suomalainen ehdi nukkua tarpeeksi.

Jokainen tuntee sanonnan, että lopulta organisaatioelukka ylenee asemaan, johon hän ei ole enää pätevä. Voisiko tätä samaa ajatusta soveltaa yrityksiin?

Jokainen organisaatio ajautuu lopulta tekemään jotain, johon se ei pysty.

Koko syksyn riehunut laatukeskustelu tukee ajatusta. Suomalaiset turaavat niin huonolaatuisia tuotteita ja palveluja, etteivät ne kelpaa (etenkään vientiin) edes ilmaiseksi. Sikäli iso osa lamastamme on aivan itse aiheutettua.

Tästä taas on lyhyt matka ajatukseen, että suomalaiset arvostavat liikaa kirjasivistystä. Aalto-yliopiston professori Vesa Puttonen pohti asiaa joulukuussa (TE 44/2013) näin:

“Ikäluokat ovat pienentyneet dramaattisesti 20 viime vuoden aikana, mutta opiskelupaikkoja on vain lisätty. Liian suuri osa ikäluokasta korkeakoulutetaan yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa.”

Pelkään, että viimeistään akateeminen koulutus pilaa monta (alun perin maalaisjärkistä) ihmisistä mutkikkaasti ajattelevaksi snobiksi. Korkeakoulututkinnon hankkineen asiantuntijan ego ei taivu siihen, että hänen ylivertaisen osaamisensa tulisi tähdätä johonkin yksinkertaiseen.

Huomaan ilmiön myös omissa hommissani. Lähes kaikki tuotekehitykseksi luokiteltava työni vain sotkee palvelujani. Fiksuimmatkin asiakkaat putoavat kärryiltä.

Yritän esimerkiksi jatkuvasti keksiä, miten aivan tavallisen koulutuspäivän voisi mutkistaa jotenkin hienommaksi. Traagista kyllä, yksikään asiakkaani ei ole koskaan toivonut mitään sellaista. Hienosteluni kumpuaa ihan jostain muusta.

Onneksi on olemassa yksi yritystoiminnan laji, jota jatkuva resurssipula ei ahdista. Tarkoitan startup-yrityksiä.

Oletko joskus tavannut vaikkapa hiljattain tyhjästä putkahtaneen pelifirman vetäjän? Hän pitää resurssipulaa maailman luonnollisimpana asiana. Hänen työnsä tähtää vain ja ainoastaan siihen, että hän kaivaa niitä puuttuvia resursseja vaikka kannon alta.

Pitäisikö yrityksesi vaihtaa ongelmaa? Kannattaisiko ratkaista jotain yksinkertaisempaa?