Kauppalehti kirjoitti maanantaina (5.5.2014) kansainvälisen konsulttifirman tekemästä tutkimuksesta. Sen mukaan tilanne on Suomessa erityisen heikko. Nainen yltää pörssiyhtiön toimitusjohtajaksi aniharvoin.
Aalto EE:n MBA-ohjelmista vastaava johtaja Minna Hiillos kommentoi kriisiä näin:
”Hämmästyttävää on, että luvut eivät muutu, vaikka naisia valmistuu korkeakouluistakin yli puolet.”
En ole aivan varma, miksi loppututkinnon pitäisi jotenkin valmistaa ihmisiä juuri toimitusjohtajiksi. Akateeminen kyvykkyys ei ole ensimmäinen mittari, jolla itse arvioisin ehdokkaita.
Mutta sitäkin kiinnostavampaa on tarkkailla sokeaa pistettä, joka vaivaa naisjohtajuutta perääviä vuodesta toiseen. He paasaavat kuin suomalainen nainen olisi ilman muuta jokin systeemin uhri tai luuseri, joka on paukauttanut päänsä ilkeiden miesten asentamaan panssarilasiin.
Tasa-arvon metsästäjät eivät ota huomioon sellaista vaihtoehtoa, että ehkä naiset eivät halua pomoiksi.
Kenties nainen hahmottaa maailmaa realistisemmin kuin luomakunnan kruunu. Olisiko mitenkään mahdollista, että jopa hameväki osaa (shoppailunsa lomassa) arvioida uravaihtoehtojensa hyötyjä ja haittoja.
Kun suonissa kuplii liikaa testosteronia, se muuttuu tyhmyyshormoniksi. Munakkaat uroot eivät hevin usko, että toimitusjohtajan pesti on paskaduuni. Se on kiittämätöntä pelleilyä, joka loppuu mihin tahansa hallituksen oikkuun silmänräpäyksessä.
Jos joku lähettäisi lehteen rehellisen hakuilmoituksen, aviisiin olisi pakko painaa jotain tällaista:
”Tarjolla maailman yksinäisin tehtävä, josta et saa puhua ystäville, alaisille, esimiehille tai perheelle. Työaika alkaa, kun heräät. Se loppuu, kun menet nukkumaan. Kökötät humisevassa alumiiniputkilossa vähintään sata päivää vuodessa.
Suorat alaisesi haluavat syrjäyttää sinut niin pian kuin mahdollista. Jokaisella on omat yksityiset motiivinsa, jotka he salaavat sinulta.
Tärkein tehtäväsi on näyttää itsevarmalta ja jankuttaa tunnista toiseen ylioptimistisia höpinöitä, joihin et itsekään usko. Tiedotusvälineille saat kertoa vain fraaseja, jotka firmasi viestintäpolitrukki on etukäteen hyväksynyt. Jos suustasi lipsahtaa jokin vilpitön mielipiteesi, toimittajat naulitsevat sinut ristille.
Vastaat tuloksista joukolle herkkänahkaisia tärkeilijöitä tai hysteerisiä kamreereja, jota myös hallitukseksi kutsutaan. Sen laatimasta ns. stategiasta ei löydy ensimmäistäkään omaperäistä ajatusta tai tai rohkeaa rajausta.
Liksasi määräytyy suhdanteiden ja sattumien perusteella. Jos firmalla sattuu menemään hyvin, olet sankari. Muussa tapauksessa 95 prosenttia uusista ”ystävistäsi” hylkää sinut heti huomenna.
Kaikesta tästä on luvassa summa rahaa, joka ei paranna kaltaisesi hyvätuloisen ihmisen elämää millään oleellisella tavalla. Lapsillekaan sitä ei kannata jättää perinnöksi, koska se vain pilaa heidät.”
Entä arvostus? Onhan toimarin hommassa sentään hohtoa ja statusta.
No, tätäkään meidän ei tarvitse arvailla.
Suomen Kuvalehden vuonna 2010 tekemän gallupin mukaan toimitusjohtajan työ on maamme 96. arvostetuin ammatti.
Mainittakoon, että tuo maailman tärkeimpiin kuuluva virka häviää esimerkiksi putkimiehelle (sija 95) ja eläintenhoitajalle (sija 94).
Suomessa ei saisi havitella asemaa, mainetta tai rahaa. Mutta fiksun naisen pitäisi kuitenkin haluta toimitusjohtajaksi.
