Aller Median digitaalisen liiketoiminnan johtaja Laura Avonius kirjoitti hiljattain diginatiivien metkuista jutussaan “Vapaat työajat ja riittävästi kahvia”.

Avonius kertoo ohjelmistoalan “ammattilaisesta”, joka ei viitsinyt saapua (nimenomaan häntä varten) sovittuun palaveriin.

Asiantuntija oli kyllä lähtenyt kotoaan pyörällä. Mutta sitten oli sade yllättänyt: “Vitutti niin paljon, että käännyin takaisin.”

Avonius tuntui olevan suorastaan tyytyväinen siihen, miten hän oli reagoinut möksähtäneen freelancerinsa diivailuun:

“Miten olisit toiminut tilanteessa? Olisitko antanut varoituksen? Minä en antanut. En edes kovistellut.”

Jotta asia olisi mennyt vielä pahemmaksi, johtajamme ei suinkaan jättänyt asiaa tähän:

“Kysyin myös, että oliko jotakin mitä voisin tehdä, jotta häntä vituttaisi vähemmän. Yhdessä pääsimme jonkinlaiseen toimivaan kompromissiin.”

Avonius kuvaa mielestäni mainiosti sen, miten esihenkilön ei kannattaisi hölmöillä. Ensimmäinen ja tärkein syy on se, että hän rakentaa epätasa-arvoisen työyhteisön.

Mikään ei nakerra fiiliksiä yhtä pahasti kuin se, että johtaja suosii osaa työntekijöistään. Erivapaudet näkyvät kaikille. Ne rikkovat räikeästi muiden oikeustajua. Ne vievät porukan pomolta kaiken uskottavuuden saman tien.

Lisäksi on selvää, ettei kusipäitä kannata rohkaista. Osittain lapsen tasolle jääneet primadonnat kokeilevat jatkuvasti, missä raja kulkee.

Jokainen kuitenkin tajuaa, mihin ns. vapaa kasvatus johtaa. Se tuottaa vain entistä itsekkäämpiä änkyröitä, jotka eivät kestä edes vesisateen kaltaisia vastoinkäymisiä.

Avonius perustelee huonoa johtamistaan pakolla: “Palvelu piti saada valmiiksi, satoi tai paistoi. Ja vaikka välillä vitutti.”

Törmään jatkuvasti yrittäjiin ja johtajiin, joiden on ihan pakko sitä ja tätä.

On pakko osallistua kannattamattomiin tarjouskilpailuihin. On pakko antaa alennuksia. On pakko myydä juuri Venäjälle, vaikka koko maailma olisi avoinna.

Nämä pakotetut pomot perustelevat mahoja päätöksiään ikään kuin heillä ei olisi vaihtoehtoja. Kuka tahansa ulkopuolinen keksii niitä heti vähintään puoli tusinaa.

Nykyisin monet johtajat suorastaan kilpailevat siitä, kuinka paapoa kusipäisiä työntekijöitään.