Tunnen puolisen tusinaa fiksua yksinyrittäjää. Lounaskeskustelumme ajautuvat toistuvasti samaan suuntaan:

“Mahtava liikeidea, eiköhän perusteta uusi yhteinen firma!”

Siinä sitä sitten hehkutellaan muutamia minuutteja, kunnes alkaa taas laskupää toimia.

Hype hyytyy joka kerta yhtä yksinkertaiseen alakoulun matematiikkaan.

Otetaan ensin yksi kappale kohtalaisen menestyvää yksinyrittäjää. Sovitaan, että hän laskuttaa asiantuntijapalveluistaan 250 tonnia vuodessa. Siitä jää voittoa (ennen veroja) runsaat sata tonnia vuodessa aika helposti.

Entä mitä uusi liikeidea olisi tarkoittanut?

Yrittäjien pääluku tietysti tuplaantuisi. Periaatteessa heidän pitäisi edelleen pystyä laskuttamaan ainakin entiset 250 tonnia per nenä.

Paitsi jos liikeidea perustuukin johonkin aivan muuhun kuin nykyiseen osaamiseen niin, että he eivät laskuta henkilökohtaisesti enää yhtään mitään.

Se “johonkin muuhun” perustuva liikeidea on yhdeksän kertaa kymmenestä jotain, johon tarvitaan työntekijöitä. Se taas merkitsee, että yrittäjien täytyy rekrytoida ja johtaa kaikin inhimillisin tavoin oikuttelevia kaksijalkaisia.

Lisäksi aina osa porukasta täytyy lähettää maitojunalla takaisin kotiinsa. Huteja sattuu jokaiselle.

(Silläkään ei ole loppujen lopuksi kovin suurta merkitystä, ovatko työntekijät omia vai alihankkijoita, freelancereita tai jotain muuta. Jostain heidätkin on etsittävä. Myös heidän työtään on jonkun johdettava.)

Oletetaan, että yhden työntekijän kuukausipalkka on neljä tonnia. Hän olkoon vaikkapa projektipäällikkö. Kuvitellaan lisäksi, että hän tuottaa liikevaihtoa tuplasti bruttopalkkansa verran (2 x 12 kk x 4000 €/kk = 96 tonnia vuodessa).

Nyrkkisääntö sanoo, että työntekijän kulut ovat ainakin 1,5-kertaiset bruttopalkkaansa nähden. Hänen laskutuksestaan jää siis työnantajalle katetta noin neljännes. Se tarkoittaisi enintään 24 tonnia vuodessa.

Jo tässä vaiheessa hyydyn joka kerta.

Laskelma tarkoittaa, että uusi firmamme alkaisi tuottaa nykyistä enemmän vasta, kun sillä olisi kymmenkunta työntekijää. Siis viisi duunaria per osakas.

Lisäksi se merkitsee, että kaikkien rekrytointien pitäisi tuottaa jotain päivästä nolla. Se ei tietenkään ole realistista, vaikka myyntityökin menisi aivan nappiin.

Toisin sanottuna firma tekisi paljon nykyistä vähemmän rahaa ties kuinka monta vuotta.

Haluaisinko siis olla ainakin viiden työntekijän pomo, jotta saisin vuosikausia vähemmän pätäkkää kuin nykyisin yksinyrittäjänä?

Vastaus on harvinaisen helppo: no en todellakaan haluaisi.

Lopulta me innokkaat innovaattorit hotkimme jälkkärimme. Toteamme, että olipa mukava rupatella taas. Ja että jatkamme bisneksiämme kukin tahoillamme entiseen tapaan.

Yksinyrittäjä tahkoaa kohtalaisen helposti osinkoja enemmän kuin puolen tusinan työntekijän yritys.


Vielä ehdit mukaan kevään viimeiselle Tuotepäällikön pelastuspakkaus -kurssilleni. Vedän sen ensi viikon tiistaina 7. kesäkuuta 2016 Rantasipi Airportissa Vantaalla.