Freakonomics Radio on maailman paras podcast. Heinäkuun 12. päivänä 2017 julkaistun osan nimi oli Kun auttaminen vahingoittaa. Se kertoi kiinnostavan tarinan tutkimuksesta, joka tunnetaan nimellä Cambridge-Somerville Youth Study.
Kyse oli tohtori Richard Cabotin jo vuonna 1936 ideoimasta hankkeesta, jonka tarkoituksena oli vähentää nuorisorikollisuutta mentoroinnin avulla.
Tutkimus oli aikanaan monin tavoin edistyksellinen ja huolellisesti mietitty. Koehenkilöille esimerkiksi värvättiin selkeä vertailuryhmä, mikä ei ollut tuolloin lainkaan itsestään selvää.
Tutkimukseen osallistui 250 poikaa Yhdysvalloissa Cambridgen ja Sommervillen alueilta, jotka olivat siihen aikaan hyvin köyhiä seutuja. Joukko koostui noin 10–12-vuotiaista riskitapauksista, jotka olivat vaarassa sortua rikollisille teille (vanhempien, opettajien ja pappien mielestä).
Lisäksi tutkijat etsivät 250 sellaista poikaa, jotka näyttivät pärjäävän elämässään oikein hyvin. Ensin tutkijat muodostivat molempiin joukkoihin kuuluvista pojista pareja niin, että kumpikin tuli esimerkiksi tulotasoltaan samanlaisesta perheestä.
Lopulta lapset jaettiin satunnaisesti kahteen porukkaan niin, että molempiin kuului sekä riskitapauksia että hyvin pärjääviä vekaroita. Toisesta tuli vertailuryhmä, joka ei saanut mitään ”hoitoa”. Järjestely takasi sen, että mentoroinnin tulokset olisivat mitattavissa.
Varsinaiseen koeryhmään kuuluvat pojat saivat mentoreikseen aikuisia, jotka tapasivat poikia aina parin viikon välein. Ideana oli jutella nuorten kanssa, auttaa heitä koulutehtävissä tai vaikkapa harrastaa urheilua yhdessä.
Lisäksi pojat osallistuivat kesäleireille ja erilaisiin sosiaalisiin ohjelmiin. He saivat terveydenhuollon palveluita sekä fyysisiin että henkisiin ongelmiinsa.
Varsinainen mentorointivaihe kesti kuusi vuotta (1939–1945). Sen tuloksena kertyi muikea kasa dataa. Ensimmäiset seurantatutkimuksen tulokset valmistuivat vuonna 1948. Pojat olivat silloin keskimäärin hiukan yli kaksikymppisiä.
Tulokset löivät tutkijat ällikällä. Mentorointiohjelmalla ei ollut mitään vaikutusta poikien tilanteeseen.
Tilanne toistui kymmenisen vuotta myöhemmin, eli 1950-luvun lopussa. Jälleen nollatulos. Koehenkilöt eivät poikenneet vertailuryhmästä millään tavalla.
Sitten tutkija Joan McCord sai käyttöönsä tietokoneen. Hän alkoi rakentaa aineistosta ja seurantatuloksista tietokantaa, kun pojat olivat ehtineet noin 45-vuotiaiksi. Siinäkin vaiheessa hän onnistui tavoittamaan vielä 98 prosenttia alkuperäisistä koehenkilöistä.
McCord keräsi osallistujista hyvin monipuolista dataa, kuten tiedot kuolemista, rikosrekisteristä, (mielen)terveydestä, alkoholismista, työtyytyväisyydestä ja avioliiton tilasta. Nykyisin tuskin olisi enää mahdollista koota moista rekisteriä, mutta vielä 1970-luvulla sellainen onnistui.
No niin, nyt oli sitten vihdoin mahdollista muhentaa valtava määrä reikäkorteille tallennettuja tietoja tavalla, joka olisi käsipelillä ollut tekemätön paikka. Mitä tulokset osoittivat?
Mentoroidut pojat pärjäsivät elämässään kaikilla mittareilla mitattuna selvästi huonommin kuin vertailuryhmä.
Koehenkilöt kuolivat vertailuryhmän jäseniä nuorempina. He rötöstelivät muita useammin. He kärsivät henkisistä ja fyysisistä terveysongelmista sekä alkoholismista. Kaiken kukkuraksi he olivat tyytymättömämpiä töihinsä ja avioliittoihinsa.
Kuten tavallista, data kertoi jotain aivan muuta kuin koehenkilöiden omat mielipiteet.
Tutkittavien poikien muistot mentoroinnista olivat erittäin myönteisiä. Useat olivat sitä mieltä, että se oli yksi hänen elämänsä parhaista asioista koskaan. Lisäksi moni ex-poika kommentoi, että ilman mentorinsa vaikutusta hän olisi luultavasti päätynyt vankilaan. Tai ainakin hän olisi paljon huonompi ihminen.
Luultavasti myös mentorit olivat innoissaan tehtävästään. Tosin heistä ohjelmassa on mukana vain yksi, eli tutkija Joan McCordin poika Geoff Sayre-McCord. Hän ainakin kertoo, että mentorointi oli mahtavaa hommaa.
Mutta kun Sayre-McCord näki äitinsä tutkimustulokset, hän lopetti nuorisotyönsä siltä seisomalta. Hänen mielestään sosiaalisiin kokeisiin osallistuvat ihmiset eivät käytä kovinkaan paljon aikaa sen pohtimiseen, että he saattaisivat turmella kohteensa.
Mikä sitten mahtoi johtaa siihen, että erityishuomiota saaneet pojat ”pilaantuivat”?
Syitä voi kukin vain arvailla. Esimerkiksi useille kesäleireille osallistuneet pojat päätyivät rikoksen teille muita useammin. Yksi leiri ei vielä tuottanut näkyviä vahinkoja, mutta usean leirin sarja oli toinen juttu.
Kenties se vaikutti koehenkilöihin, että ensin he saivat vuosien ajan poikkeuksellisen paljon huomiota, joka sitten eräänä päivänä yhtäkkiä loppui. Tai ehkä mentorit olivat elämässään niin menestyneitä, että nuoret vain masentuivat, kun eivät pystyneet aikanaan samaan.
Joka tapauksessa tarina panee miettimään, miten paljon hyvää tarkoittavia auttajia ympärillämme hyöriikään:
- Valtio maksaa lepsuin perustein yritystukia, vaikka luultavasti raaka kilpailu tuottaisi vahvempia firmoja.
- Lääkärihelikopteri on kallis konsepti, jonka ylivoima perustuu lähinnä lentävien lääkäreiden omiin mielipiteisiin.
- Suomi on täynnä (kaltaisiani) konsulentteja ja yritysneuvojia, jotka auttavat yrittäjiä ja johtajia tekemään tuhansia huonoja päätöksiä joka vuosi.
- Monet syöpäseulonnat eivät paranna tutkittujen elämänlaatua tai pidennä heidän elinajanodotteitaan.
- Sairaalaan kärrätyt sydänpotilaat saattavat pysyä paremmin hengissä, kun kaikki kokeneet lääkärit kökkivät seminaarissa kuuntelemassa toistensa luentoja.
- Turun terrori-iskun jälkeen siellä ja täällä piti taas tarjota kriisiapua. Kuitenkin terapian tulokset ovat hyvin kyseenalaisia.
- Kehitysapu saattaa hyvinkin auttaa vain avustusbisneksen pyörittäjiä itseään. Maailman köyhimmät kolkat myös pysyvät sellaisina.
- Yritykset käynnistävät sisäisiä mentorointiohjelmiaan, koska kaikki muutkin tekevät niin.
- Tiedotusvälineet sentään varoittelevat pelastamasta siellä täällä yksin nököttäviä jäniksenpoikasia. Auttajat tuottavat villieläimille usein enemmän harmia kuin hyötyä.
- Maahanmuuttajia puolustavat mielenosoittajat tuntuvat olevan aivan varmoja, että heidän empatiansa parantaa tulijoiden tilannetta.
Kaikki nämäkin auttajat ovat uskossaan vankkoja. Ani harva äititeresa tulee edes ajatelleeksi, että hänen apunsa saattaisi olla haitallista.
Sen Cambride-Sommerville-nuorisotutkimus kuitenkin osoitti, että sen enempää auttajat kuin autettavatkaan eivät välttämättä itse pysty arvioimaan ”hoitonsa” vaikutuksia lainkaan.
Mutta kuten jutussani Oletko uhri, syyttäjä vai pelastaja mainitsin, monet meistä ovat kroonisia auttajia. Se vain tuntuu niiiiin hyvältä!
Yksittäisten arkikokemusten perusteella ei aina voi havaita, olisiko uhri pärjännyt omillaan paremmin.
18 vastausta
Lyhyesti: Kannettu vesi ei kaivossa pysy.
Nyt kun sanot, aika moni apu on tosiaan tuota kaivon kanssa lotraamista.
Tuomas: Tässä se kaivoon kannettu vesi _vähensi_ kaivon vettä entisestään. Tuohan tässä on se järisyttävin tulos: vaikka apu olisi ilmaista, niin sitä ei silti kannattaisi antaa.
Veikkaisin tulosten johtuvan siitä, että verrokkiryhmä ei saanut mitään ilmaiseksi ja joutui omalla toiminnallaan parantamaan elämäänsä. Sitten kun mentorointi päättyi, niin verrokkiryhmällä oli jo ’markkinoilla testatut’ kyvyt parantaa omaa elämäänsä.
Palkitseminen on toinen näkökulma. Mentoroitavaa ryhmää ikään kuin palkittiin, koska heidän asiansa olivat huonosti. Näin tehdään myös esim työttömyyden kohdalla. Taloutta hyvin ymmärtävä Wahlroos muistaakin säännöllisesti kysyä: Miksi tuemme kurjuutta? Mitä kurjemmin sinulla menee, sen enemmän saat tukea. Jokainen voi päätellä lisääkö vai vähentääkö tiedossa oleva tuki todennäköisyyttä joutua tai hankkiutua kurjaan tilanteeseen. Ehkä mentoroitava porukka ajatteli, että jos huonosti käy, niin kyllä joku sitten taas tulee jeesaamaan.
Esität aivan uskottavia skenaarioita, kiitos niistä!
Itse podcastissa pohdittiin myös sitä mahdollisuutta, että olisivatko pojat kuulleet toisistaan. Siis niin, että ilman mentorointia ja muuta huomiota jääneet pojat olisivat kuulleet, että heidän naapurustossaan elää ryhmä ikätovereita, jotka saavat hurjasti huomiota ja tukea.
Sitten tavallaan kateus olisi kannustanut vertailuryhmän poikia ponnistelemaan niin, että he pärjäsivät elämässään paremmin.
Erinomaisesti sovellettu sanonta. 🙂
Tulee mieleen toinen sanonta tähän auttamishommaan liittyen:
”Anna ihmiselle kala, hänellä on ruokaa täksi päiväksi.
Opeta ihminen kalastamaan, hänellä on ruokaa loppuelämäkseen.”
Suurin osa noista Jarin mainitsemista avustusjutuistakin taitaa olla irtokalojen lahjoittelua.
Niin tai olisiko tämä niin, että vuotavaan kaivoon ei kannata kantaa vettä paikkaamaan vuotavaa vettä. Näin kaivon omistajalla on motiivi paikata vuodot, jotta hänelle riittäisi edes jonkin verran vettä.
Kun se auttaja jokin päivä lopettaa sen veden kantamisen, niin sitten se kaivo valuukin tyhjäksi.
Uskoisin Jari, että pitäisi suuresti tästä kirjasta:
https://www.amazon.com/Superforecasting-Science-Prediction-Philip-Tetlock/dp/0804136718
Kiitos Tero, luettu on – ja kyllä, opus on mielestäni mainio!
Toisaalta esim Hawthorne-ilmiön on nähty olevan olemassa, joskin siihenkin voi liittyä ilmiö jossa esim. tuottavuus laskee kun tarkkailijat eivät enää ole paikalla
Tähän jatkokysymys? Voisiko tarkkailijat ja tutkijat olla parempia organisaatioille/yksilöille kuin konsultit, mentorit ja muut ohjeiden antajat?
Tämä sen takia että tarkkailijaa kiinnostaa miten ihmiset käyttäytyvät ja toimivat kun konsulttia kiinnostaa miten ihmiset hänen malliaan soveltavat?
Luulen että Suomessakin monessa organisaatiossa tuottavuus nousisi enemmän jos pomot ja konsultit oikeasti kuuntelisivat niitä ihmisten aitoja ongelmia eivätkä pyrkisi aina tuuttaamaan omaa ajatusta heille. Ja lopulta konsulttien parhaat neuvot ovat lopulta vaan henkilöstön omia neuvoja joita pomot eivät ota kuuleviin korviinsa.
Verkkokurssejani tuottava Jussi Koivusaari ostaa sellaista palvelua, että joka perjantai hänelle soittaa (palveluyrityksestä) nainen. Tämä kysyy aina saman kysymyksen: Mitä Jussi on saanut aikaan viikon mittaan?
Vaikka Jussi voi tietysti vastata mitä huvittaa, uskon tuon puhelun voimaan. Jo pelkkä tieto siitä, että hän joutuu vastaamaan (itse asettamaansa) kysymykseen taas perjantaina, vaikuttaa varmasti hänen käytökseensä.
Jussin systeemi perustunee juuri Hawthorne-ilmiöön, ainakin jossain määrin.
Hyvää settiä – löysin vain yhden ilmeisen virheen, joka on aivan pakko korjata: Freakonomics Radio EI ole maailman paras podcast, vaan Neil deGrasse Tysonin vetämä StarTalk Radio on!
Okei, täytynee vertailla. Mutta olen niin älyttömän harvoin väärässä, että tuskin olet oikeassa.
Esitän myös yhden mahdollisen selityksen tälle tutkimustulokselle:
Mentoroinnissa ja vastaavassa tehdään yleensä vain kivoja asioita, mutta ne kivat asiat eivät välttämättä ole niitä, joista olisi eniten hyötyä tulevaisuuden kannalta. Eli mentorointi voi syödä aikaa, jonka voisi käyttää hyödyllisten asioiden oppimiseen ja opiskeluun.
Tarkoitan siis kärjistettynä sitä, että jos mentori vie lapsen jalkapallo-otteluun sei ei välttämättä ole tehokkainta mahdollista ajankäyttöä, koska ajan voisi käyttää muutenkin. Jos taasen mentori opettaisi jotain hyödyllistä, vaikkapa ohjelmointia tai kirjanpitoa, saattaisi mentoroinnin tulos olla paljon positiivisempi, vaikkeivät nuo asiat todennäköisesti olisi yhtä hauskaa kuin jalkapallo-ottelun seuraaminen.
Kyllä tämän ongelman kanssa saa painia sparratessaan yrittäjiä. Itsellä tuli kans mieleen tuo ”kannettu vesi ei kaivossa pysy” -sanonta. Varmasti todella iso seikka mentoroinnin/sparrauksen onnistumiseen on se, millä intressillä mentoroitava haluaa sparrausta.
Tunnen lukuisia ihmisiä, jotka ”sairastuvat” auttamisen tarpeelle esim. alkoholiongelmaan liittyen. Sitähän saa huomiota hyvällä syyllä, kun kietoutuu ongelmaan ja minusta tuntuu, että terapiassa käymisen kynnys erilaisten ongelmien tiimoilla on sikäli tänä päivänä hyväksyttävämpi asia, että siitä on jopa reteää kertoa kavereille.
Yhdyn ajatukseen, että mentoroinnista voi olla jopa haittaa. Samaan hengenvetoon sanon, että voi siitä olla myös hyötyä.
Aloitin erään alta kolmikymppisen yksinyrittäjän sparraamisen reilu pari vuotta sitten. Luottamuksemme kasvoi nopeasti nk. veljelliselle tasolle ja hänen kohdallaan en ole sanoja säästellyt. Hän on saanut niin kovaa ”uittoa” välillä, että kuulemma monesti on saanut miettiä, katkaiseeko välit kokonaan. Hän oli lähtenyt yrittäjäksi heikoilla eväillä ja isänsä oli syöttänyt rahaa firman keinotekoiseen pystyssä pitämiseen jo vuosia. Firman toiminta oli kaoottista tulipalojen sammuttamista ja asiakaslupauksien kiinnipitämisestä (aikataulullisesti) ei ollut tietoakaan.
Sparrailin ensin vuoden ja sitten meinasi itselläkin jo proppu palaa, kun kaveri ei ota onkeensa ”opetettuja” / sovittuja asioita. Siirryin vaihtopenkille ja vaimoni kävi eri asioiden osaajana puoli vuotta tuuraamassa. Hänkin totesi, että aina tulee kehitystä, mutta kk välein palataan lähtöruutuun. Jatkoin sitten sparrauksia.
Ja itse asiassa hiljalleen alkoi näkyä selviä muutoksia. Firman liikevaihto on tuplautumassa ja näppiin jää ihan eri summa itse yrittäjälle tänä vuonna tämän 2 vuotisen jakson aikana. Paras palaute on kuitenkin itselleni se, kun yrittäjän isä sanoi poikansa 30v. synttäreillä minulle.
”Et arvaakaan Juha, miten kiitollinen olen sinulle. Meillä olivat jo rahat lopussa auttaa poikaa, mutta sitten sinä tulit oikeaan aikaan. En tunne poikaani enää edes samaksi ihmiseksi kuin 2,5 vuotta sitten. Hän on kasvanut ihmisen niin paljon.”
Isä ja muu lähipiiri olivat sanoneet samoista(kin) asioista kuin minä, mutta kukaan ei liene profeetta omalla maallaan. Ajoituksella on myös valtava vaikutus. Ehkäpä satuin vain juuri pahimpaan tilanteeseen paikalle, kun rahahanat olivat menneet kiinni. Ja yrittäjän oli vain pakko tarttua viimeiseen oljenkorteen, sillä firma ois mennyt nurin muutoin.
Yrittäjä oli saanut oppimisen kiukkua, sillä hän opiskeli Sarasvuon maksullisia verkkokursseja kesän aikaan minulta salaa. Ihmettelin nimittäin, mistä moisia ajatuksia, mistä hän aloitteellisesti alkoi puhua, oli opiskellut. =D Kannettu vesi ei pysy kaivossa. Oma halu oppia ja menestyä ratkaisee.
Minusta oleellista on se, miten ”auttaa”? Yksilöllisyys on tärkeää. Jotkut sparrattavat eivät tarvitse kuin tsemppaamista ja tukea isommille päätöksille, toiset taas ovat taipuvaisia yllä kertomaani auttamistarpeeseen sairastumiseen. Mielestäni sparraajan yksi tärkeimmistä tehtävä on auttaa sparrattavaa uskomaan itseensä.
Eräs myyjä pyysi apuani keväällä. Muokkasin hänelle aktiviteettitaulukon, johon hän merkkasi aktiviteetit päivittäin. Perustelin, miksi numeroita ja mittaamista tarvitaan. Katsoin täytettyä taulukkoa ja totesin, että laatu (lähes joka tapaamiselta kauppa) ja suunta ovat kunnossa, mutta määrä pielessä. Numeroiden pohjalta löydettiin ongelma. Määrän parantaminen on nyt kaiken a ja o. Mutta taulukon idean olet ymmärtänyt ja oppinut, et tarvitse minun sparria siihen enää. Onko jotain, mihin haluat (vielä) apua vai joko näillä eväillä nostat myynnit haluamallesi tasolle?
Alkuperäiseen dilemmaan liittyen Jarin tarinasta, olikohan tuo mentorointi-idea myyty eli oispa siistiä päästä mukaan mentorointiohjelmaan? Kyllä lapsi jäätelön haluaa, jos sen nenän eteen lykkää, haluatko? Mutta harvempi lapsi kysyy, saanko 2 euroa niin käyn veivaamaan pyörällä keskustaan 8 km ja takaisin. Syön samalla jäätelön. =)
Maksullisella terapialla ja ilmaisella avulla ei oikein ole mitään yhteistä. Mentorointia, konsultointia, terapiaa, lääkäripalveluita, koulutusta ja muuta sellaista on pilvin pimein tarjolla maksullisena palveluna. Jos asiakas ostaa noita omalla rahallaan, niin hankinta osuu suuremmalla todennäköisyydellä tarpeeseen kuin jonkun muun määrittämä ilmainen apu.
Kaikessa vaihdannassa ei käytetä rahaa. Joskus esim. ihmissuhteiden kautta on mahdollista saada apua, jota ei muuten saisi. Tälläisissä tapauksissa avun saaja toivottavasti ymmärtää, että hänen täytyy omalla toiminnallaan edesauttaa avun jatkumista. Eli tilanne ei ole niin haitallinen kuin jostain tuntemattomasta lähteestä tulevan käytöksestä riippumattoman avun kohdalla.
En tiedä kuunteliko Jari loppuun saakka, mutta kuten podcastissa käy ilmi, niin asia ei ole aivan niin yksioikoinen kun Jari ehkä antaa ymmärtää.
Tutkimus on tunnettu ja sen näyttö on kiistaton, mutta siitä huolimatta on vähän höpöä vetää aasinsilta siihen, että tämä on itse ”auttamisen halun” vika. Aasi hukkui, tai ainakin syttyi tuleen ja kuoli.
Näiden lisäksi tutkimukseen liittyy useita rajoitteita (limitationeja), kuten että se on suht vanha – maailma oli silloin hyvin erilainen kuin nyt. Se on myös keskittynyt maantieteellisesti yhteen paikkaan ja siten myös kulttuuriin. Noh, nämä virret on joka tutkimuksen lopussa. =)
Kukaan podcastilla puhunut tutkija ei kuitenkaan sanonut, että auttaminen on kaiken pahan alku ja juuri. Podcastilla tosin käytiin hyvää keskustelua siitä, mihin tutkimus on edennyt vuosikymmenten saatossa, millaisilla toimenpiteillä on saatu hyviä/ja huonoja tuloksia. Näyttöä on useista hyödyllisistä malleista ja interventioista.
On mielenkiintoisempaa siten miettiä, että mikä auttaminen toimii ja mikä ei. Ja sitä mielenkiintoisempaa on miettiä, miten nämä nykyajan hillohynkyt saataisiin menemään sellaiseen toimintaan, josta on hyötyä (lue säästöjä) yhteiskunnalle.
Keväinen Valo Ry:n (mukaanlukien olympiakomitea) kriisi osoitti jälleen hienosti, kuinka pari miljoonaa tukieuroa joudutaan perimään takaisin kun niitä olikin väärinkäytetty törkeästi (mm. tukiajan ulkopuolisten lentolippujen ostoon ulkomaille, hankkeiden rahojen käyttöä ristiin, perusteettomia käyttötarkoituksia jne.)
Pahoittelut purkauksesta, mutta osuit nuolella yhden auttajasyyttäjän sydämeen.
Kaikki tämä blogirakkaudella, terveisin tutkija, jonka omasta käyttätymisenmuuttamishankkeesta on juuri syntynyt positiivisia käyttäytymisen muutoksia (verrokkina kontrolli ja toinen hankemalli).
Juu, kuuntelin kyllä loppuun asti. Ja totta kai podcastissa pohdittiin, miksi tulokset olivat niin hämmentäviä. Mutta kuten huomasit, kukaan ei tiedä, mikä meni pieleen – jos siis ylipäätään meni.
Jäljelle jäävät vain kylmät numerot: niiden perusteella avusta oli pojille haittaa.