Freakonomics Radio on maailman paras podcast. Heinäkuun 12. päivänä 2017 julkaistun osan nimi oli Kun auttaminen vahingoittaa. Se kertoi kiinnostavan tarinan tutkimuksesta, joka tunnetaan nimellä Cambridge-Somerville Youth Study.
Kyse oli tohtori Richard Cabotin jo vuonna 1936 ideoimasta hankkeesta, jonka tarkoituksena oli vähentää nuorisorikollisuutta mentoroinnin avulla.
Tutkimus oli aikanaan monin tavoin edistyksellinen ja huolellisesti mietitty. Koehenkilöille esimerkiksi värvättiin selkeä vertailuryhmä, mikä ei ollut tuolloin lainkaan itsestään selvää.
Tutkimukseen osallistui 250 poikaa Yhdysvalloissa Cambridgen ja Sommervillen alueilta, jotka olivat siihen aikaan hyvin köyhiä seutuja. Joukko koostui noin 10–12-vuotiaista riskitapauksista, jotka olivat vaarassa sortua rikollisille teille (vanhempien, opettajien ja pappien mielestä).
Lisäksi tutkijat etsivät 250 sellaista poikaa, jotka näyttivät pärjäävän elämässään oikein hyvin. Ensin tutkijat muodostivat molempiin joukkoihin kuuluvista pojista pareja niin, että kumpikin tuli esimerkiksi tulotasoltaan samanlaisesta perheestä.
Lopulta lapset jaettiin satunnaisesti kahteen porukkaan niin, että molempiin kuului sekä riskitapauksia että hyvin pärjääviä vekaroita. Toisesta tuli vertailuryhmä, joka ei saanut mitään ”hoitoa”. Järjestely takasi sen, että mentoroinnin tulokset olisivat mitattavissa.
Varsinaiseen koeryhmään kuuluvat pojat saivat mentoreikseen aikuisia, jotka tapasivat poikia aina parin viikon välein. Ideana oli jutella nuorten kanssa, auttaa heitä koulutehtävissä tai vaikkapa harrastaa urheilua yhdessä.
Lisäksi pojat osallistuivat kesäleireille ja erilaisiin sosiaalisiin ohjelmiin. He saivat terveydenhuollon palveluita sekä fyysisiin että henkisiin ongelmiinsa.
Varsinainen mentorointivaihe kesti kuusi vuotta (1939–1945). Sen tuloksena kertyi muikea kasa dataa. Ensimmäiset seurantatutkimuksen tulokset valmistuivat vuonna 1948. Pojat olivat silloin keskimäärin hiukan yli kaksikymppisiä.
Tulokset löivät tutkijat ällikällä. Mentorointiohjelmalla ei ollut mitään vaikutusta poikien tilanteeseen.
Tilanne toistui kymmenisen vuotta myöhemmin, eli 1950-luvun lopussa. Jälleen nollatulos. Koehenkilöt eivät poikenneet vertailuryhmästä millään tavalla.
Sitten tutkija Joan McCord sai käyttöönsä tietokoneen. Hän alkoi rakentaa aineistosta ja seurantatuloksista tietokantaa, kun pojat olivat ehtineet noin 45-vuotiaiksi. Siinäkin vaiheessa hän onnistui tavoittamaan vielä 98 prosenttia alkuperäisistä koehenkilöistä.
McCord keräsi osallistujista hyvin monipuolista dataa, kuten tiedot kuolemista, rikosrekisteristä, (mielen)terveydestä, alkoholismista, työtyytyväisyydestä ja avioliiton tilasta. Nykyisin tuskin olisi enää mahdollista koota moista rekisteriä, mutta vielä 1970-luvulla sellainen onnistui.
No niin, nyt oli sitten vihdoin mahdollista muhentaa valtava määrä reikäkorteille tallennettuja tietoja tavalla, joka olisi käsipelillä ollut tekemätön paikka. Mitä tulokset osoittivat?
Mentoroidut pojat pärjäsivät elämässään kaikilla mittareilla mitattuna selvästi huonommin kuin vertailuryhmä.
Koehenkilöt kuolivat vertailuryhmän jäseniä nuorempina. He rötöstelivät muita useammin. He kärsivät henkisistä ja fyysisistä terveysongelmista sekä alkoholismista. Kaiken kukkuraksi he olivat tyytymättömämpiä töihinsä ja avioliittoihinsa.
Kuten tavallista, data kertoi jotain aivan muuta kuin koehenkilöiden omat mielipiteet.
Tutkittavien poikien muistot mentoroinnista olivat erittäin myönteisiä. Useat olivat sitä mieltä, että se oli yksi hänen elämänsä parhaista asioista koskaan. Lisäksi moni ex-poika kommentoi, että ilman mentorinsa vaikutusta hän olisi luultavasti päätynyt vankilaan. Tai ainakin hän olisi paljon huonompi ihminen.
Luultavasti myös mentorit olivat innoissaan tehtävästään. Tosin heistä ohjelmassa on mukana vain yksi, eli tutkija Joan McCordin poika Geoff Sayre-McCord. Hän ainakin kertoo, että mentorointi oli mahtavaa hommaa.
Mutta kun Sayre-McCord näki äitinsä tutkimustulokset, hän lopetti nuorisotyönsä siltä seisomalta. Hänen mielestään sosiaalisiin kokeisiin osallistuvat ihmiset eivät käytä kovinkaan paljon aikaa sen pohtimiseen, että he saattaisivat turmella kohteensa.
Mikä sitten mahtoi johtaa siihen, että erityishuomiota saaneet pojat ”pilaantuivat”?
Syitä voi kukin vain arvailla. Esimerkiksi useille kesäleireille osallistuneet pojat päätyivät rikoksen teille muita useammin. Yksi leiri ei vielä tuottanut näkyviä vahinkoja, mutta usean leirin sarja oli toinen juttu.
Kenties se vaikutti koehenkilöihin, että ensin he saivat vuosien ajan poikkeuksellisen paljon huomiota, joka sitten eräänä päivänä yhtäkkiä loppui. Tai ehkä mentorit olivat elämässään niin menestyneitä, että nuoret vain masentuivat, kun eivät pystyneet aikanaan samaan.
Joka tapauksessa tarina panee miettimään, miten paljon hyvää tarkoittavia auttajia ympärillämme hyöriikään:
- Valtio maksaa lepsuin perustein yritystukia, vaikka luultavasti raaka kilpailu tuottaisi vahvempia firmoja.
- Lääkärihelikopteri on kallis konsepti, jonka ylivoima perustuu lähinnä lentävien lääkäreiden omiin mielipiteisiin.
- Suomi on täynnä (kaltaisiani) konsulentteja ja yritysneuvojia, jotka auttavat yrittäjiä ja johtajia tekemään tuhansia huonoja päätöksiä joka vuosi.
- Monet syöpäseulonnat eivät paranna tutkittujen elämänlaatua tai pidennä heidän elinajanodotteitaan.
- Sairaalaan kärrätyt sydänpotilaat saattavat pysyä paremmin hengissä, kun kaikki kokeneet lääkärit kökkivät seminaarissa kuuntelemassa toistensa luentoja.
- Turun terrori-iskun jälkeen siellä ja täällä piti taas tarjota kriisiapua. Kuitenkin terapian tulokset ovat hyvin kyseenalaisia.
- Kehitysapu saattaa hyvinkin auttaa vain avustusbisneksen pyörittäjiä itseään. Maailman köyhimmät kolkat myös pysyvät sellaisina.
- Yritykset käynnistävät sisäisiä mentorointiohjelmiaan, koska kaikki muutkin tekevät niin.
- Tiedotusvälineet sentään varoittelevat pelastamasta siellä täällä yksin nököttäviä jäniksenpoikasia. Auttajat tuottavat villieläimille usein enemmän harmia kuin hyötyä.
- Maahanmuuttajia puolustavat mielenosoittajat tuntuvat olevan aivan varmoja, että heidän empatiansa parantaa tulijoiden tilannetta.
Kaikki nämäkin auttajat ovat uskossaan vankkoja. Ani harva äititeresa tulee edes ajatelleeksi, että hänen apunsa saattaisi olla haitallista.
Sen Cambride-Sommerville-nuorisotutkimus kuitenkin osoitti, että sen enempää auttajat kuin autettavatkaan eivät välttämättä itse pysty arvioimaan ”hoitonsa” vaikutuksia lainkaan.
Mutta kuten jutussani Oletko uhri, syyttäjä vai pelastaja mainitsin, monet meistä ovat kroonisia auttajia. Se vain tuntuu niiiiin hyvältä!
Yksittäisten arkikokemusten perusteella ei aina voi havaita, olisiko uhri pärjännyt omillaan paremmin.
