Hallituksen aktiivimalli kauhistuttaa. On se niin väärin, että työttömyyteensä tottuneen sosiaalipummin päivärytmi uhkaa muuttua.

Älämölö kumpuaa ongelmasta, joka jäkittää tiukasti yhteiskuntamme ytimessä.

Meille on opetettu lapsesta saakka, että hyvä elämä tarkoittaa sitä samaa vuodesta toiseen. Vain etelänmatka, anopin kuolema tai jokin vappumainen ryyppyjuhla saa rikkoa arkirutiinit.

Tästä on seurannut se, että suomalainen on mieluummin onneton kuin epävarma. Paskapomoakin sietää vaikka vuosikausia, jos vaihtoehtona olisi arvaamaton tulevaisuus.

Demaritaustaisen vaihtelunestoviranomaisen tulisikin ilmoittaa mahdollisista päivärutiinin poikkeamista hellävaraisesti, mieluiten ainakin pari vuotta etukäteen. Muuten tulee ärrimurri ja möksähdys.

Jorina rakenteellisesta ongelmasta on yleensä vain naamioitua kohtalonuskoa: “Kun en itse viitsi voi vaikuttaa tähän asiaan, sen täytyy olla rakenteellinen ongelma.”

Puhuja siis yrittää vierittää vastuunsa jonkin ulkopuolisen äiskän tai iskän syliin. Suuri osa suomalaisista näyttää esimerkiksi uskovan sitkeästi, että on lopulta on jotenkin valtion tehtävä lähettää sopivasti pätäkkää kunkin käyttötilille.

Mutta tässä tapauksessa uskon, että ongelma tosiaan on rakenteellinen. Siihen voisi vaikuttaa, jos halua löytyisi.

Helmuth von Moltke (1800–1891) oli taitava preussilainen sotamarsalkka. Hän voitti monta sotaa tanskalaisia, itävältalaisia ja ranskalaisia vastaan 1800-luvun jälkipuoliskon aikana. Niiden tuloksena Saksasta muodostui yhtenäinen kansallisvaltio ja keisarikunta vuonna 1871.

Moltken (ja kuuluisan kenraalin Carl von Clausewitzin) opit muokkasivat Saksan armeijan sellaiseksi kuin se oli maailmansotien aikana.

Mutta Moltke ei ollut mikään Napoleon. Hän ei uskonut pätkääkään siihen, että armeijaa voisi johtaa samalla tavalla suunnitelmallisesti kuin pelaisi shakkia.

Sen sijaan Preussin armeija arvosti epävarmuutta. Sotilas ei saanut koskaan täysin luottaa suunnitelmiinsa. Hänen täytyi osata improvisoida. Näkökulmasta on vuosien mittaan jalostunut tuttu hokema:

“Yksikään suunnitelma ei selviä kontaktista vihollisen kanssa.”

Niinpä saksalainen sotilas koulutettiin käyttämään omia aivojaan. Hänen täytyi osata ajatella kriittisesti. Erimielisyys ei ollut vain sallittua, kouluttajat edellyttivät sitä. Jokaisen upseerin (ja jopa yksittäisen sotamiehen) kuului heittäytyä tarvittaessa poikkiteloin, oli vastassa millainen tappi tahansa.

Muiden maiden armeijat harjoittivat sotilaitaan aivan toiseen tapaan.

Esimerkiksi Yhdysvalloissa kouluttaja kertoi ensin ongelman ja sitten malliratkaisun. Oppilaiden tuli opetella neuvot ulkoa ja nyökytellä. Ajattelu oli kielletty.

Saksalaisten periaate ei ollut pelkkää teoreettista höpinää.

Vuonna 1758 Preussin kuningas Fredrik II Suuri (1712–1786) taisteli Venäjää vastaan Zorndorfissa. Hän lähetti kuriirin kiikuttamaan hyökkäyskäskyä nuorimmalle kenraalilleen, joka oli nimeltään Friedrich Wilhelm von Seydlitz (1721–1773).

Seydlitz kieltäytyi tottelemasta. Hänen mielestään aika ei ollut oikea. Hän olisi vain uhrannut sotilaitaan turhaan.

Pian lähetti toi kuninkaalta saman ukaasin uudelleen. Jälleen kenraali hangoitteli vastaan.

Kolmannella kerralla viesti oli jo kohtalaisen napakka: jos niskuroiva komentaja ei heti hyökkäisi, kuningas leikkaisi häneltä pään irti.

Kenraali lähetti kuriirin takaisin jälleen kerran:

“Kerro kuninkaalle, että hän saa pääni heti tämän taistelun jälkeen. Mutta siihen saakka käytän sitä itse.”

Seydlitz hyökkäsi, kun aika oli hänen mielestään sopiva. Voittohan siitä tuli. Kuningas onnitteli. Kenraali sai pitää kaalinsa.

Sama tyyli vaikutti Wermachtin johtamiseen myös maailmansotien aikana. Strategia oli tietysti kenraalien vastuulla. Mutta taistelutoimissa sotilaille kerrottiin vain tavoite, kuten että “valloittakaa tuo silta”.

Mutta miten se silta pitäisi valloittaa?

No sepä se, upseerit tai heidän alaisensa päättivät keinot itse. Näin joukot eivät hyytyneet odottelemaan pikkutarkkoja ohjeita pomoiltaan. Suunnitelmat muuttuivat tarpeen mukaan.

Tämä kaikki tietysti poikkeaa täysin yleisestä mielikuvasta. Olemme kaikki nähneet mustavalkoisista filmeistä saksalaisten sotilaiden kellontarkkaa paraatimarssia. Yksilöt sulautuivat aivottomalta vaikuttavaksi koneistoksi ja tykinruoaksi.

Harva tulee ajatelleeksi, etteivät natsit perustaneet mitään omaa armeijaansa. He perivät Wermachtin valmiina pakettina, jolla oli jo pitkät perinteet ja testatut käytännöt.

Vuosisatoja hiotun sotilaiden johtamismallin ansiosta Hitler pystyi valloittamaan suurimman osan Euroopasta ja pitämään sitä pihdeissään vuosia, vaikka vihollinen oli aivan ylivoimainen.

Itse asiassa vainoharhainen Hitler alkoi huumepöllyissään sekaantua armeijan johtamiseen yhä enemmän sodan loppuvaiheissa. Mikromanageerauksella oli hintansa.

Kun liittoutuneet nousivat maihin Normandiassa, Hitler veteli sikeitä. Hän heräsi ja antoi saksalaisten panssarivaunuille hyökkäysluvan vasta neljä tuntia myöhemmin.

Se historiasta. Mutta eikö Suomi koulutakin kansalaistaan avuttomia sohvaperunoita lapsesta saakka? Hyvää tarkoittavat demaritädit ja -sedät yrittävät poistaa nuorten elämästä kaikki yllätykset parhaansa mukaan.

Koululainen raahautuu joka päivä samaan paikkaan samaan aikaan. Siellä hän tapaa aina samat naamat. Hän pakertaa etukäteen suunnitellun aikataulun mukaisesti samoja aineita samalla tavalla vuodesta toiseen.

Koulun jälkeen on vuorossa tiukasti aikataulutettu ja formatoitu lätkätreeni. Samat treenikuviot, samat pelikaverit, sama osoite ja aikataulu.

Tuloksena on paskahalvaus, joka näkyy viimeistään siinä vaiheessa, kun nuoren pitäisi valita opiskelupaikkansa. Voihan nimittäin olla, ettei kutsumusammatti löydykään juuri humanistisesta tiedekunnasta. Sellainen ei käy pelkurin mielessäkään, että suunnitelmia voi ja täytyy aina muuttaa tilanteen mukaan.

Mielestäni hallituksen aktiivimallin tuottama vastarinta on suoraa seurausta meihin kaikkiin iskostetusta uskosta ja illuusiosta, että hyvä elämä on muka jotenkin ennustettavaa. Se on tietoisesti meille opetettua avuttomuutta.

Suomalaiset lapset pitäisi harjoittaa kohtaamaan yllätyksiä joka päivä jo päiväkodista saakka.

Lähde: Superforecasting: The Art & Science of Prediction, Philip Tetlock & Dan Gardner 2015