Osmo Soininvaara on mielestäni terävä heppu. Seuraan hänen blogiaan tiiviisti, vaikka en aivan aina hänen päättelyketjujaan täysin ymmärräkään. Paljon olen häneltä kuitenkin oppinut.

Joulukuussa 2018 Soininvaara kirjoitti postauksessaan Heikki Pursiainen, köyhyys ja eriarvoisuus näin:

”Jos tuot matkalta tuliaisina lapsillesi karkkeja, Maijalle ja Pekalle pussillisen hedelmäkarkkeja ja Liisalle yhden hedelmäkarkin, miltä luulet, että se tuntuu Liisasta? Ilahtuuko hän karkistaan vai olisiko hän ehkä ollut onnellisempi, jos et olisi tuonut karkkia lainkaan?”

No, saattaa hyvinkin olla, että vaikka Liisa ei varsinaisesti ilahdu, ei hän tuosta pahastukaan. Se riippuu siitä, olivatko tuliaiset palkinto jostain.

Soininvaaran esimerkki pisti silmääni, koska satuin juuri lukemaan tunnetun yhdysvaltalaisen sosiaalipsykologi Jonathan Haidtin tuoretta kirjaa The Coddling of the American Mind.

Haidtin mukaan jo alle kaksivuotiaat lapset ymmärtävät sen, että tasajako ei suinkaan ole aina reilua. Vekarat pikemminkin yllättyvät siitä, että kaksi ihmistä saa saman palkkion, vaikka vain toinen heistä teki työtä sen eteen.

Jotta jokin jako tuntuisi luonnostaan reilulta, sen täytyy olla kunnossa kahdella tavalla. Toisaalta seurausten täytyy jakautua osapuolten kesken niin, että se tuntuu reilulta.

Toisin sanottuna kunkin täytyy saada ansionsa mukaan.

Toisaalta seurausten tai palkkioiden jakoprosessin täytyy tuntua oikeudenmukaiselta ja uskottavalta. Muuten meistä jokainen alkaa aprikoida, millä perusteella lopputulos määräytyi – etenkin jos joku muu sai enemmän kuin minä.

Tyypillinen esimerkki on kollegalle napsahtanut palkankorotus. Eihän siinä muuten mitään, mutta entä jos hän on kaikkien tuntema laiskuri ja lintsari. Miksi firma palkitsi juuri hänet? Johtuiko se siitä, että se lusmu muistaa aina mielistellä pomoa ja hekottaa tämän typerille vitseille?

Kehityspsykologit Christina Starmans, Mark Sheskin ja Paul Bloom totesivat lapsia koskevien tutkimusten perusteella vuonna 2017, että

”ihminen suosii luonnostaan reilua jakoa, ei tasajakoa”.

Ja kun reiluus ja tasa-arvo joutuvat törmäyskurssille, ihminen suosii reilua epätasa-arvoa (epäreilun tasa-arvon sijaan).

Ymmärrän toki, että jos Maija, Pekka ja Liisa ovat kaikki yhtä ansioituneita, heille kaikille pitäisi tuoda tuliaisiksi yhtä paljon hedelmäkarkkeja.

Mutta eikö suomalaisten ahkerien maijojen ja pekkojen ongelma ole enemmänkin se, että heidän pitäisi antaa omista karkeistaan jopa puolet liisoille, joille tylsä raataminen ei syystä tai toisesta tunnu sopivan? He vain makaavat sohvassa töllöttämässä telkkaria kaiket päivät.

Jo 19-kuukautinen lapsi hoksaa, että jokin jakoprosessissa mättää.

Se on sitten aivan toinen asia, miten Liisa on sinne sohvalle alun perin päätynyt. Siinä on joka tapauksissa selittämistä, jotta asetelma alkaisi tuntua reilulta myös näiden karkkinsa omalla työllään ansainneiden mielestä.

Ihminen ajattelee vaistomaisesti, että palkkiot pitäisi jakaa meriittien perusteella.