Tunnustan, etten ymmärrä tieteellisestä julkaisutoiminnasta tuon taivaallista. Mutta se saattaa olla pelkästään hyvä asia.

Nimittäin tieteilijöille aihe saattaa olla liiankin läheinen. Ainakin sellainen vaikutelma syntyy, kun sivusta seuraan heidän reaktioitaan. Ne ovat usein hämmentävän alkeellisia.

Hesari otsikoi aiheesta tammikuun lopussa (28.1.2019) näin:

”Suomalais­tutkijoiden pääsy satoihin tiede­julkaisuihin loppuu tällä viikolla – Tiede­lehti­neuvotteluissa ei tulosta”

Kyse on siis siitä, että kotimaiset korkeakoulut ja tutkimuslaitokset pitävät joidenkin arvostettujen tiedekustantajien tilausmaksuja liian kalliina.

Helsingin yliopiston ditaalisten ihmistieteiden apulaisprofessori Mikko Tolonen kuvasi tilannetta Hesarille tähän tapaan:

”TUTKIMUSORGANISAATIOT eivät ole suurten kustantajien raha-automaatteja, eikä jatkuville vaatimuksille lisärahasta voida taipua”

Mistään roposista ei tosiaan ole kyse, sillä Suomen yliopistojen vuosilasku oli jo pari vuotta sitten yhteensä noin 35 miljoonaa euroa (HS 30.7.2017).

Tietysti jokainen maallikko ihmettelee, että eikö tiedeyhteisö ole kuullut sellaisesta innovaatiosta kuin WWW? Sehän on sentään Cernistä lähtöisin alun perinkin, eli tiedemiesten jo 1990-luvulla keksimä näppärä julkaisusysteemi.

Jos joku on kirjoittanut mahtavan tieteellisen artikkelin, miksi hän ei siis julkaise sitä netissä saman tien?

No, sehän ei riitä, että joku vain roiskaisee tekstinsä nettiin.

Ensinnäkin artikkeli pitäisi saada ensin vertaisarviointiin. Toisin sanottuna jonkun täytyy organisoida raati, jossa vittumaiset kollegat yrittävät keksiä tekstistä kaikki mahdolliset ja mahdottomat puutteet.

No, sekään tuskin on sinänsä ongelma. Kai nyt jokainen saa ja osaa kutsua sopivia tiedehenkilöitä mihin kustannustoimitusprojektiinsa haluaa. Jos rahaa ei ole siihenkään, sitten varmaan pitäisiä käydä oravannahkakauppaa tavalla tai toisella.

Mutta nyt tullaankin asian kovaan ytimeen:

Artikkelista tulee sitä arvostetumpi, mitä hienompi kustantaja sen julkaisee.

Hieno tarkoittaa tässä sitä, että jotkut kustantajat ovat arvostetumpia kuin toiset. Se taas näkyy käytännössä niin, että tieteilijät itse haluavat juttunsa tiettyjen kustantajien tiettyihin julkaisuihin.

Kustantajalla taas on kaikki intressi myydä niukkuutta. Se karsii juttuja armotta. Sikäli kuin arvaan, julkaisijan myös kannattaa värvätä niin tiukkapipoisia vertaisarvioijia kuin ikinä mahdollista.

Kun jokin tutkimus tai artikkeli sitten läpäisee erittäin tiukan seulan, se on käytännössä auktorisoitu. Se on saanut arvovaltaisen hyväksytty-leiman kanteensa.

Julkaisunsa ansiosta tiedehenkilöstä tulee entistä arvostetumpi. Hän saa helpommin apurahoja ja parempia työtarjouksia. Luultavasti myös hänen seuraavat tekstinsä ylittävät riman kerta kerralta sujuvammin. Menestys kasautuu, kuten niin usein muissakin bisneksissä.

Kun yhä useampi tutkija haluaa hengentuotteensa tiettyyn julkaisuun, tietenkin kierre alkaa ruokkia itseään. Se ei ole tietenkään sattumaa, vaan siihen kustantaja on pyrkinytkin.

Julkaisija on rakentanut niukkuutta jopa vuosikymmeniä.

Kuitenkin tiedeväki saattaa purnata vaikkapa Twitterissä näin:

Tässäkin Heidi Laine ajattelee, että julkaisija on vanhanaikainen ja tehoton, koska se pyytää artikkelin julkaisemisesta jopa 10–30 tuhatta euroa. Yllättävän moni fiksu tieteenharjoittaja sortuu vastaavaan kömpelöön päättelyyn.

Taustalla on taas kerran kaikille tuotteistajille ja hinnoittelijoille tuttu harha, että jonkin tuotteen tai palvelun hinta määräytyisi sen tuotantokustannusten perusteella. Niinhän ei tietenkään ole.

Tiedejulkaisut veloittavat nimenomaan niukkuudesta, auktorisoinnista ja prestiisistä. Niiden omilla kuluilla ei ole asian kanssa mitään tekemistä.

Veikeää tässä on se, että tietenkin kallis hinta jo sinänsä luo prestiisiä. Se on siis osa konseptia. Jos jokin julkaisu olisi halpa, se tuskin olisi yhtä arvostettu.

Tieteilijät vinkuvat kuin viljelijät. Molemmat ryhmät ovat yhtä sokeita sille, että todellinen hintaongelma johtuu niiden sisäisestä kilpailusta. Mitään salaliittoa tai monopolia ei ole olemassa. Sekä viljelijät että tieteenharjoittajat aiheuttavat ahdinkonsa ihan itse.