Piipahdin vaimoni kanssa sapuskalla Helsingin keskustassa. Päädyimme Ravintola Teatteriin.
Kun olimme tehneet lounaasta selvää, päätimme vilkaista jälkiruokalistaa. Huomasimme, että ainakin kouluaikaiset ruåtsin kielen opintomme ovat menneet hukkaan.
Mitähän ganache mahtaa tarkoittaa? Entä flan tai granité? Possetkaan ei soita mitään kelloja.
Siinä me sivistymättömät moukat tuijottelimme mongertavaa menua hiljaisina tyttöinä ja poikina. Parempi puoliskoni totesi, että hän ottaisi vain teetä.
Päätin kuitenkin tarttua tarjoilijaa saparoista. Kun hän tuli kysymään jatkotilaustamme, utelin uhkarohkeasti, mitä flan mahtaa tarkoittaa.
”Sehän on sellainen tartalette!”
Tuijotin ravintola-ammattilaista silmät lautasina. Yritin kiivaasti pohtia, millainen ilmestys tartalette saattaisi olla. Kaikenlaiset tortut pyörivät mielessä.
Lopulta päädyin siihen, etten voi häpäistä itseäni enempää. Varmasti kaikki jälkiruoka-annokset ovat ihan hyviä. Niinpä tilasin mustikka-flanin.
Pian selvisi, että flan näyttää olevan pieni mustikkapiirakka. Hyvää oli!
Mutta miksei keittiömestari sitten uskalla kutsua luomustaan mustikkapiirakaksi?
Vähentäisikö selkosuomi myyntiä? Saako hienolta kuulostavasta tuotteesta paremman hinnan?
Luulen, että nyt käy päinvastoin: moni asiakas ei jaksa ratkoa myyjän virittämiä arvoituksia. Herkut jäävät tilaamatta syyttä suotta.
Tuotekuvaus on viesti. Viestin tärkein ominaisuus on ymmärrettävyys.
