Luin Talouselämästä (11/2013) jutun Mesimarja yrittää kasvuloikkaa. Artikkeli kuvasi kaikki katastrofin ainekset.
Me hölmöläiset luovumme arvokkaista aarteistamme puoli-ilmaiseksi kerta toisensa jälkeen.
Ensin dumppasimme kaivosoikeudet ulkomaille. Seuraavaksi menevät ainutlaatuiset luonnontuotteet polkuhintaan.
Tarina veti itkun partaalle. Suomipoika ei tunnista bisnestilaisuutta, vaikka se lätkisi lahnalla naamaan.
Mesimarjasta pitäisi ilman muuta rakentaa maailman kallein herkku. Kaikki oireet osoittavat, että se onnistuisi helposti.
Mahtavalta maistuvan villimarjamme kilohinta on nykyisin parhaimmillaankin vain sata euroa. Vaikka viljelyä on yritetty jo 60 vuotta, koko sato on vain 5 000 kiloa vuodessa.
Sehän on loistava uutinen! Mitä niukempi hyödyke, sitä arvokkaampi se on.
Itä-Suomen yliopiston tutkija Harri Kokko kertoo mielenkiintoisen esimerkin:
”Eräs yrittäjä sai Sveitsistä soiton, jossa kysyttiin, onko teillä sitä mesimarjaa yhtään varastossa. Koska vastaus oli myöntävä, jo seuraavana päivänä Rissalan kentälle laskeutui venäläinen kone noutamaan marjoja – ostettavaksi liikeni tosin vain 10 kiloa.”
Olen ollut tuotteistamassa myös yksityisjettien lentopalveluja. Voin kertoa, että marjanhakukeikka Sveitsistä Rissalaan maksoi sellaiset kaksikymmentätuhatta euroa.
Toisin sanottuna ostaja oli valmis maksamaan mesimarjasta yli 2 000 euroa kilolta!
No mitä suomalaiset kuitenkin tekevät? Tässä vaiheessa purskahdin jo vollottamaan kovaan ääneen.
”Koska mesimarja on yli kymmenen kertaa kalliimpaa kuin useimmat muut metsämarjat, jalostajien pitää tinkiä katteista.”
Ei jumalauta. Mistään muualta maailmasta ei löydy vastaavaa määrää tyhmyyttä.
Kun esimerkiksi Lignell & Piispanen voisi myydä maailman ylivoimaisesti kalleinta likööriä, firman omistaja talousneuvos Hemmo Rossi naureskelee näin:
”Jos hinnoittelisimme oikein, yhden todella kallin pullon vuosimyynnillä ei muodostuisi bisnestä.”
Ei voi mitään: me täällä Länsi-Siperian rannikolla olemme järkyttävän sinisilmäisiä tolvanoita ja juntteja.
Rossi ei ole ilmeisesti kuullut niukkuuden laista koskaan. Mitä kalliimpi harvinainen luksustuote on, sitä suuremmaksi sen kysyntä tietysti kasvaa.
Japanilainen Seki saba -makrilli oli vielä 1980-luvun lopulla pelkkää roskakalaa. Sen kappalehinta mateli 7 eurossa niin, ettei taksa kattanut edes kalastajien kustannuksia.
Nykyään sama otus on arvokasta herkkua, johon on varaa vain rikkailla. Se johtuu pelkästään itse keksityistä rajoituksista.
- ”Oikeat” kalat oli pyydystettävä tietyltä alueelta.
- Kalastaja saa käyttää vain tietynlaista vapaa.
- Verkkokalastus on kielletty, koska se vahingoittaa saalista.
- Vonkaleet on teurastettava tietyllä tekniikalla.
- Edes vaakaa ei saa käyttää, koska punnitseminen saattaisi vahingoittaa makrillia.
Näiden niukkuutta korostavien sääntöjen avulla Seki saban hinta paukahti hetkessä katosta läpi. Siitä tuli arvokas brändi.
Mitä tämä kaikki tarkoittaisi sovellettuna mesimarjabisnekseen?
- Vain suomalainen mesimarja on aito ja oikea. Muut ovat surkeita rupukopioita.
- Marjat on poimittava käsin yksitellen. Niitä ei saa poimia koneellisesti.
- Marjat myydään kappaleittain. Yhden marjan hinta on 25 euroa.
- Marjoja ei missään tapauksessa pakasteta. Ne myydään vain tuoreina.
- Mesimarjat toimitetaan ympäri maailmaa jäähdytetyissä erikoispakkauksissa DHL-pikarahtina.
Tavoitteena pitäisi olla selkeästi yksi maailman kalleimmista herkuista. Se kilpailisi kevyesti samassa sarjassa kuin vaikkapa ranskalaisten suojattua Champagne-nimeä kantava merkkituote.
Suomalaisia riivaa sisäsyntyinen pakko myydä halpaa köyhille. Mesimarja pitäisi brändätä miljonäärien marjaksi.
