Päristelin Länsiväylää punaisella Peugeot 405 -työsuhdeautollani joskus alkuvuodesta 1994. Radion olin pultannut pysyvästi taajuudelle 96,2 MHz. Eetteriin putkahti kiinnostava reklaami.

Hyvät, pahat ja rumat -ohjelman tähti Jari Sarasvuo kertoi, että hän etsi kirjoittajia mainostoimistoonsa. Halukkaat tulkoot tiedotustilaisuuteen.

Marssin Kampin SAS-hotelliin. Meitä kiinnostuneita oli muistaakseni 300. Tosin kaikki eivät millään mahtuneet saliin. Writers’ Studion väki kertoi työpaikasta. Saimme harjoitustehtävän. Aikaa oli muutamia päiviä.

“Laadi suomalaiselle hotelliketjulle markkinointisuunnitelma.”

Viikonloppu pärähti näpyttelyyn. Etsin kaikki mahdolliset tiedot hotellibisneksestä. Siihen aikaan netistä ei vielä ollut paljonkaan apua. Niinpä selasin kasoittain Talouselämä-lehtiä ja muita aviiseja.

Kun asia on tärkeä, postipojan varaan ei kannata jättää mitään. Kävin omin kätösin kiikuttamassa tekeleeni Writers’ Studion toimistolle Lauttasaareen.

Kymmenkunta hakijaa pääsi läpi. Mutta se tarkoitti vasta sitä, että saimme osallistua pitkään ja raskaaseen koulutukseen.

Toimiston perustajat Mikko Myyryläinen ja Sarasvuo vetivät kevään aikana sarjan sessioita kerran viikossa kukonlaulun aikaan niin, että ehdimme sen jälkeen kukin varsinaiseen päivätyöhömme.

Suunnittelimme kampanjoita ja kirjoitimme suorakirjeitä aitoihin asiakasprojekteihin. Olin siihen aikaan teknisen tukipalvelun vetäjänä PC-tukkuri Computer 2000:n leivissä. Harjoitukset oli siis hoidettava työpäivän jälkeen. Mietiskelin tekstejä pitkillä iltakävelyillä.

Jyvät alkoivat heti erottua akanoista. Monet eivät ehtineet, viitsineet tai osanneet tehdä kotitehtäviä.

Yksi toisensa jälkeen sai kurssilta kenkää aitoon Diili-tyyliin. Sarja tosin alkoi pyöriä USA:ssakin vasta 10 vuotta myöhemmin. Loppuun saakka selvisi kaksi ehdokasta lisäkseni:

  1. Annika Varjonen oli nuori lupaava kuvittaja ja graafinen suunnittelija. Hän on nykyisin yksinyrittäjä, joka puristaa suurten yritysten strategioita vaikuttaviksi piirroksiksi.
  2. Sittemmin hienon mainostoimistouran tehnyt Marco Mäkinen oli meistä selvästi taitavin kirjoittaja. Marco on nykyisin TBWA Helsingin strategiasta vastaava varatoimitusjohtaja.

Me kaikki kolme saimme työpaikat. Tosin se edellytti lisää uhrauksia.

Puolitin palkkani. Olinhan tulossa oppipojaksi alalle, josta työkokemukseni oli olematon. Vaimoni ei varsinaisesti ilahtunut.

Menneet tulivat mieleeni, kun luin uusimmasta Inc-lehdestä (toukokuu 2014), mitä Basecampin perustaja Jason Fried tuumii työnhakijoista. Yrittäjä kertoi kolumnissaan esimerkin, kuinka hän etsi visuaalista suunnittelijaa tuotekehityshommiin.

Sopivan ammattilaisen pitää tietysti osata ajatella ja viestiä selkeästi. Hänellä täytyy olla hyvä maku ja näkemystä sekalaisten ideoiden yhdistelemiseksi. Lisäksi hänen on tietysti käärittävä hihat. Pelkkä uusista projekteista haaveileminen ei riitä.

Mutta mikä nostaa hakijan Friedin listalla kirkkaasti ykköseksi?

Se on ponnistelu. Se on tuntomerkki, joka ei petä koskaan. Toisaalta jos kandidaatti ei viitsi nähdä vaivaa, hakuprosessi päättyy siihen.

Friedin kokemuksen perusteella kuitenkin vain noin 10 prosenttia hakijoista jaksaa tehdä mitään noteeraamisen arvoista. Lukema on hämmentävän pieni, koska ilmoituksessa kerrotaan asiasta aivan selvästi:

“Extra effort and personal touches will be looked upon favorably.”

Entä mitä softafirman pomo tarkoittaa sillä ylimääräisellä ponnistelulla? Ei ainakaan sitä, että hakija lähettää sähköpostiin tavallisen hakemuksen – tai mikä pahinta, pelkän linkin LinkedIn-profiiliinsa.

Mitähän Fried tuumisi suomalaisista työnhakijoista? Yksi energiapaukku kymmenestä olisi jo hillitön riemuvoitto.

Mieleeni ei tule ensimmäistäkään työnhakijaa, joka olisi yllättänyt yritteliäisyydellään. Ja olen heitä sentään nähnyt satoja.

Sarasvuo kertoi joskus jälkikäteen huomanneensa pari asiaa, jotka yhdistivät Writers’ Studion kevään 1994 rekrytointikampanjasta palkattuja hakijoita.

Ensinnäkin me kaikki istuimme tiedotustilaisuudessa auditorion eturivissä. Lisäksi kävimme palauttamassa harjoitustyömme henkilökohtaisesti määräaikaan mennessä.

Patalaiska työnhakija ei ymmärrä, että jo hänen hakemuksensa paljastaa hänet. Mitäpä jos todistaisit ahkeruutesi käytökselläsi?